Koti

Ulko-ovessa on tonttu ja turvakameran kuva. Molemmat taitaa olla kahdeksankymmentäluvulta. Oven vieressä on kokoelma keppejä, ilmiselvästi tärkeitä jollekin talon asukkaalle. Ovikello kuulostaa jääkiekkoareenoilla huutavalta erätaukosummerilta ja se kuuluu ulos asti.

Eteisessä on usempaa sorttia kenkiä, kaikille ei ole pareja, joitain käytetään pääsääntöisesti kesällä ja osa kengistä ei ole kenenkään talon asukkaan jalankokoa. Seinillä roikkuu takkeja ja haalareita kevään jokaikiseen säähän kaikille neljälle perheenjäsenelle. Tästä syystä eteinen tuntuu hmm.. kaapilta, josta pääsee ulos. 

Heti ensimmäinen ovi eteisen jälkeen paljastaa perheessä elävän lapsia, siis jos sitä ei huomaa jalkapohjaan tarttuneesta dublolehmästä tai niistä kahdestasadasta eriparikengästä ja -haalarista eteisessä. Ovessa on puukirjaimin nimi ja oven takana avautuu pienen ihmisen (toistaiseksi) ikioma maailma. On automattoa, majaa, pikkusänkyä ja sohva jolla saa pomppia. Tarroja, joita on liimattu jokaiseen mahdolliseen pintaan. Taulu, jollaista kellään toisella maailman pikkuihmisellä ei ole. Huoneessa on leluja, sikinsokin hujanhajan. 

Olohuoneessa on sattunut vakava tapaturma. Dubloauto on törmännyt valtavaan jumppapalloon ja lentänyt takan edustalle päälaelleen. Takassa näyttäisi olevan toinen dubloauto. Ja vaikka nyt selvästi tarvittaisiin palokuntaa apuun, niin talon ainoa paloauto on kirjahyllyn päällä, todennäköisesti jäähyllä koska sitä on heitetlty. Viherkasveja ikkunalaudalla, monensorttisissa ruukuissaan. Isoista ikkunoista näkyy piha, joka on enemmän metsä kuin piha, mutta hyvällä tavalla. Olohuoneen ison ruokapöydän päällä on koristeltuja pajunoksia. Niiden vieressä on ehkä joulukukasta jäänyt punainen rusetti ja tonttukeppi. Aika kuluu niin nopeasti, ettei tontut ja pajunkissat ehdi uusien vuodenaikojen alta pois. 

Olohuoneesta pääsee eksoottiseen makuuhuoneeseen. Päätyseinä on turkoosi ja isosta ikkunasta paistaa aamuaurinko sisään. Leveä sänky näyttää houkuttelevalta, tosin lähemmän tarkastelun jälkeen voi huomata lakanoissa olevan pukluläikkiä ja peittoja sekä tyynyjä on niin monta, että oikeastaan vähän ahdistaa. Sängyn lakanoiden, tyynynpäällisten ja pussilakanoiden yhteensopivuudesta voi olla montaa mieltä. Ainakaan niitä ei ole myyty samassa paketissa. Sängynpäädyn päällä on epämääräistä roinaa ja seinällä roikkuu unisieppari, joka rauhoittaa muuten sekavaa sänkymeininkiä. Unisiepparin vieressä, simpukka-amppelissa on kaunis ruukku ja ruukussa kasvi. Kasvi tosin on kuollut. Makuuhuoneesta pääsee pieneen vaatehuoneeseen, josta ei tarvitse mainita muuta kuin voimaannuttavat kuvat naisista. Maya -naisia myymässä hedelmiä, naiskoripallojoukkue ja jamaikalisia naisia juomassa olutta. He hymyilevät sitä hymyä, mitä vain naiset toistensa seurassa parin oluen jälkeen hymyilevät

Olohuoneesta pääsee myös pieneen askarteluhuoneeseen. Mutta ei ei.. ei ehkä kannata. No siinä on jätesäkillinen tilkkuja, on hamahelmiä ja villalankoja, pahvia ja vaahtomuovia. Ei mitään järkeä. Tämä huone on … keskeneräinen. Vai varasto? Haluaisin puhua ompleuhuoneesta, mutta ompelukone on hautautunut kirppiksellä myytävän roinan alle ja silityslaudan päällä on ..niin mitä siinä tarkalleen ottaen on? En nyt puhuisi ompleuhuoneestakaan. Ehkä vuoden päästä kun ne roinat ovat löytäneet itselleen kirpputorin tai kahdenkymmenen vuoden päästä kun on aikaa taas ommella.

Kylppäri ja sauna ovat käytävän päässä oikealla. Vasemmalla on man cave, jonka seinällä on puhuva tikkataulu batiikkivärjätyn kankaan päällä sulassa sovussa vanhan Olvin kaljamainoksen kanssa. Tarvitseeko siitä enempää sanoa? Kylppäriin kun kurkistaa näkee ikuisesti kuivumassa riippuvia vaatteita ja suihkukopin, jossa on babysitteri ja kappas! DUBLOAUTO. Saunassa on lauteiden lisäksi amme ja muutama sata kylpylelua. Kotispahan viittaa … ei mikään. Mutta lauteilla on siellä täällä pellavalaudeliinoja, punaisia, keltaisia, vihreitä. Ne ovat kauniita ja selvästi harkituin elementti kylpyhuoneosaston hillittömään kaaokseen. 

Kodin sydän on keittiö. Keittiössä on keltaiset seinät ja avohyllyillä kauniita kulhoja, laseja, kippoja ja vuokia. Niitä kippoja ja kuppeja onkin oikeastaan jokaisessa keittiön sopukassa. Tasoilla on kodikkaasti paahtoleivän muruja ja kahviläikkiä. Kahvinkeitin tuntuu olleen kovassa käytössä. Lattialla on tarkkaan asetellut pikkuautot maton viivojen osoittamissa riveissä. Tosin kaikki autot ovat katollaan. Kukaan ei uskoisi jos sanoisin, että keittiössä imuroidaan kerran päivässä, eikä se totta olisikaan. Keittiön baarijakkaralla istuessa voi seurata pihamännyissä leikkiviä oravia ja katsoa silmästä silmään koiranpissattajaa, joka onkin anoppi

 

Suhteet Sisustus Ystävät ja perhe Lapset

Imetys

Kuten kirjoitinkin jo aiemmin, imetykseni on ollut vähän enemmän yrittämistä kuin imettämistä. Esikoisen kohdalla saimme vauvan kanssa molemmat rintaraivareita ja lopetin touhun ennen kuin se ehti edes kunnolla alkaa. Esikoinen oli tuolloin kuukauden tai kaksi, en muista tarkalleen, koska en pitänyt sitä niin kovin suurena asiana. Koin kyllä tekeväni monien mielestä väärin, mutta lopulta minua ei kiinnostanut se tippaakaan.

Toisen lapsen kohdalla yritin vähän pidempään. Syitä pidempään imettämiselle oli monia, koin sen hieman helpommaksi kuin esikoisen kanssa ja myös nuoremman lapseni sairastelut ensimmäisinä kuukausina sai minut imettämään enemmän kuin olisin itse ollut valmis. Kummallakin kerralla tiesin (ja tiedän yhä) imetyksen olevan paras vaihtoehto vauvan ruokkimiseen, mutta en oikeastaan nähnyt korvikkeissa sitä samaa murhaa, mitä jotkut näkevät. 

Luin Ruskeat Tytöt blogista uusimmasta somekohusta, joka oli siis jonkun lehden julkaisema juttu imetyksestä (en ole lukenut kyseistä artikkelia, joten en mene siihen tämän enempää). Päätin kirjoittaa omista imettämättömyyskokemuksistani, koska koen, että aihe on tulenarka ja usein äidit, jotka eivät syystä tai toisesta halua imettää joutuvat melkoiseen äitiyden kiirastuleen. Yleinen käsitys lienee se, että imettävät äidit joutuvat puolustelemaan imetystään, milloin julki-imetyksestä, milloin taaperoimetyksestä, mutta uskallan olla eri mieltä. 

 En ylipäätään ymmärrä miksi kukaan äiti joutuu puolustautumaan lapsensa ruokkimiseen liittyvissä kysymyksissä toisille äideille. Tämä menee tietenkin syvemmälle kuin imetykseen, ihmetellään miten joku voi antaa valmissoseita lapselle tai kuinka joku jaksaa kaiken muun äitihäsellyksen keskellä tehdä itse soseet lapselleen. Ihan perusvalintoja kaikki, eikä minusta liity meidän yhteiskunnassa lapsen terveyteen tai hyvinvointiin lainkaan siinä määrin, että kenenkään pitäisi joutua niitä asiaankuulumattomille perustelemaan. Mutta koska joutuu, kannan nyt korteni kekoon, jos se vaikka auttaisi jotain toista äitiä imetyskysymysten äärellä.

Imetin siis esikoistani noin kuukauden ja koko sinä aikana hän sai myös toisinaan korviketta. Hän on aloittanut tämän vuoden alussa päiväkodissa ja kärsinyt ensimmäiset kunnon flunssat rs-viruksineen ja korvatulehduksineen. Itse uskon, että tarhassa on yhteistuumin nuoltu legopalikoita ja vaihdeltu tutteja ja sitä kautta pöpötkin ovat kantautuneet meille kotiin. Voi tietysti myös olla, että hänen rintaruokintavajarit kostautui näin. Oli niin tai näin, rintamaito loppui hänen kohdallaan melko varhain. Imetyshetket vituttivat minua jo hyvän aikaa ennenkuin lapsi osoitti nälänmerkkejä ja yleensä pakenin paikalta suihkuun tai milloin mihinkin, miehen hoitaessa syöttämisen tuttipullolla. Aivan kamalaa, voisi joku sanoa, mutta minä sanon, että kiitos nykyajan korvikkeet, homma meni loistavasti ja olemme esikoiseni kanssa pari tissinmittaa läheisempiä nyt, kun minun ei tarvinnut tehdä jokaisesta syöntikerrasta taistelua meille molemmille. 

Kun tulin uudelleen raskaaksi ”tuttipullo on murha” -liike oli iskenyt minuun moukarillaan ja ajattelin, että tällä kertaa minun on pakko imettää. Mutta totuushan on se, että ihmisen ei ole pakko kuin syntyä ja kuolla. Kuopukseni viihtyi rinnalla hyvin ja hartaasti, mutta esikoinen viihtyi samaan aikaan kiipeillen kirjahyllyssä, takassa ja toisinaan hän tuli näykkimään toista rintaani. En pitänyt tilanteesta, joten hiljalleen imetys väheni ja lopulta imetin vain öisin, kunnes rs-virus tavoitti myös kuopukseni ja imetys jäi kokonaan. Hän ehti täyttää neljä kuukautta ennenkuin veti viimeiset tissimaitonsa. Oloni tuli energisemmäksi ja kotona vallitsi jonkinmoinen järjestys myös mieheni ollessa töissä. Kukaan ei kuitenkaan tullut antamaan minulle minkäännäköistä ansiomerkkiä imetyksestä. Ja kuopukseni on sairastellut enemmän kuin esikoiseni, vaikka rintamaidollisesti mitattuna hänen olisi pitänyt saada jotain terveyttä edistävää asiaa enemmän pidemmän imetyksen ansiosta. 

Minut on täysimetetty kolmikuiseksi ja joidenkin kahdeksankymmentälukuisten suositusten mukaan sen jälkeen on aloitettu vellit ja sitten soseet. Olin jatkuvassa korvatulehduksessa neljävuotiaaksi asti ja minulta puhkaistiin korvat useampaan kertaan (mitä se sitten tarkoittaakin). Olen kyllä ihan normaali ihminen, mutta toisaalta niin on ystävänikin joka on ollut pulloruokinnassa alusta asti. Hän on kyllä viisaampi kuin minä, mutta joka tapauksessa meissä ei ole kovin suuria eroja rintaruokataustastamme huolimatta. 

Olen kyllä törmännyt kaikenmaailman huoneentauluihin, missä todistellaan tissimaidon ylivoimaisuutta. Ja uskon niihin edelleen ihan oikeasti. En kuitenkaan näe korviketta niin paljoa huonompana vaihtoehtona vauvan ruokkimiseen, siksi en koe imetyksellä olevan niin suurta merkitystä. Minusta imetys oli vapaudenriistoa siinä missä raskaana oleminenkin. Kehoni oli ollut yhdeksän kuukautta lähestulkoon kokonaan toisen ihmisen käytössä (ja vaikka se onkin oma lapsi, omaa lihaa ja verta ja itse tehty, niin silti se en ole minä) ja sitten minulta vielä odotettiin vähintään puoli vuotta kehoni antamista toisen käyttöön. Not for me. Ja jos joku nyt epäilee siellä yhtään, niin molemmat lapseni ovat toivottuja, rakastan heitä ja olisin valmis antamaan kaikki raajani ja enemmänkin heidän hyvinvointinsa eteen, mutta en koe, että korvikkeen tarjoaminen lapsilleni oli pois heidän hyvinvoinnistaan.

En myöskään pidä ajatuksesta, että joku jolle imettäminen on mukavaa ja helppoa joutuu sitä sen kummemmin perustelemaan. Olen lukenut (MIKSI!?) kymmeniä äitien kirjoittamia postauksia ja artikkeleita, keskustellut suu vaahdossa ja kuunnellut virallisten tahojen läksytystä siitä miten rintamaito on niin kovin tärkeää. Minusta se ei ole, mutta jos jollekkin toiselle on, niin ei se minua häiritse. Olen valmis tsemppaamaan ketä tahansa imetyksessä, mutta oman kokemukseni perusteella lienee parasta antaa vertaistukea niille, jotka ei jostain syystä imetä.

En tajua miksi tässä(kin) asiassa on niin vahva kahtiajako. Monesti imettävät äidit perustelevat imetystään sillä, että se on ainoa hyvä vaihtoehto lapsen ruokkimiseen. Äidit jotka eivät imetä huutelee tai vaikenee korvikemaidosta. Eikö imetyksestä(KIN) voisi keskustella niinkuin ihmiset keskustelee vaikka lastenrattaista? Kokemuksiaan jakaen, vaihtoehtoja punniten ja ennen kaikkea, ketään syyttelemättä

Olen sitä mieltä, että niin kauan kuin lapsi ei näe nälkää, kehittyy normaalisti ja voi perheessään hyvin, hänet voi ruokkia vaikka sahanpurulla ilman, että muilla äideillä pitäisi olla asiaan nokan (tai tissin) koputtamista. 

Peace, boobs and milk (any kind).

Suhteet Oma elämä Vanhemmuus Ajattelin tänään