Positiivisuudesta ja Armollisuudesta

Positiivisen ajattelun perään huudellaan nykyisin joka taholla. Ja on sille toki tilaustakin meidän kulttuurissamme. Minusta aiheen tiimoilta on kuitenkin tehty ylilyöntejä, jotka ovat aiheuttaneet ainakin omalla kohdalla käänteisen reaktion. Onko todella pakko hymyillä silloin kuin vituttaa? Onko kaikissa asioissa nähtävä jotakin positiivista? Ja onko kokoajan ylipäätään pyrittävä olemaan kaunis ja iloinen?

Jos tiputan aamulla kakkavaipan lattialle kakkapuoli alaspäin, voin tietysti nauraa asialle ja siirtyä pesemään lattiaa positiivessa hengessä. Mutta miksi pitäisi? Jos aamuni alkaa väärällä jalalla, pyrin siihen, että saan sanottua perheelleni, että minulla on nyt vähän huono hetki, mutta en todellakaan rupea väkisin hymyilemään tai ajattelemaan positiivisesti, koska usein se vaan vituttaa enemmän. Sen sijaan annan pahan mielen tulla, olla ja mennä pois. Sillä käsittääkseni negatiiviset tunteet kuuluvat elämään ihan yhtä lailla kuin positiivisetkin. Aikuisena ihmisenä pystyn kyllä olemaan pahalla tuulella ilman, että minun pitää tiuskia ja nyrpistellä muille ihmisille. En tiedä onko tässä positiivisuusideologiassa tarkoituksena se, että pahaa mieltä yritetään hallita tai jotenkin vältellä, mutta minusta negatiivisia tuntemuksia pitäisi ennenkaikkea oppia sietämään. Yritän opettaa lapsillenikin, että tunteet saa näyttää vaikka ne olisivatkin negatiivisiä, mutta niiden vallassa on pyrittävä toimimaan harkitusti (opettelen tätä itsekin edelleen ja on varmaan sanomattakin selvää, että kaksi- ja yksivuotiaat eivät vielä ymmärrä itsesäätelystä paljoakaan, mutta elämä on opettelua meille kaikille). 

Minusta tässä on kyse armollisuudesta sekä itseään, että muita kohtaan. Tietenkin jos joku avautuu minulle asioista jotka harmittaa, pyrin asianomaisen kanssa miettimään mikä tilanteessa on sellaista mihin itse voi vaikuttaa, mutta en minä halua sivuuttaa hänen harmiaan. Päinvastoin yritän ymmärtää. Minusta liiallinen positiivisen ajattelun tyrkyttäminen tilanteessa missä toista selvästi harmittaa on aika armotonta. Yhtälailla jos minua itseäni harmittaa, annan vitutukselle tilaa, mutta samalla mietin voiko asiaa muuttaa paremmaksi. 

Sama pätee ulkoiseen olemukseen. Olen seurannut keskustelua naisen oikeudesta meikkaamiseen ja meikittä olemiseen. Minusta asian ydin ei kuitenkaan ole siinä onko naisilla oikeus meikata tai olla meikkaamatta vaan siinä, että onko meikittä kulkeva nainen muiden silmissä epähuoliteltu tai muuten lähtökohtaisesti viallinen. Uskon, että ajatuksen tasolla useimmat meistä ajattelevat että ei tietenkään, mutta kun puhutaan esimerkiksi ihon virheiden peittämisestä, niin voitaisiin ihan yhtä hyvin puhua ihon virheiden hyväksymisestä. Minusta keskustelu siitä, että naisilla on oikeus epäedukkaiden puoliensa peittelyyn sisältää jo lähtökohtaisesti naisen arvostelua. Tottakai minäkin haluan peittää silmänaluseni kun menen ihmisten ilmoille, mutta ei se minulle ole välttämättömyys. Ei minun tarvitse olla kokoajan parhaimillani. 

Koin itseasiassa tämän aiheen tiimoilta melko pysäyttävän kokemuksen viime viikolla. Minua ahdisti jokin asia mistä en saanut kiinni. Ahdistus vain kasvoi aamun edetessä ja pian olin siinä tilanteessa, että katsoin itseäni peilistä ja ajattelin, etten voi viedä esikoistani tarhaan, koska peilistä katsoi takaisin turvonneet ja itkuiset silmät joiden alla roikkui tummat silmäpussit ja kädetkin tärisi kuin pahimmassa krapulassa. Sitten tajusin, että ei minun tarvitse ripustaa ylleni mitään helvetin haarniskaa että voin mennä viemään lapseni tarhaan. Näytin ihan hirveältä, käteni tärisi ja päässäni jyskytti, mutta laitoin lapset rattaisiin, juttelin lapsille matkalla siitä kuinka äitin aamu ei mennyt ihan putkeen ja tarhaan päästyämme sanoin hoitajille, että terve, meillä on ollut ihan kamala aamu joka menee täysin omaan piikkiini. Kerroin heille, että olen väsynyt ja jos pojalla on huonompi päivä niin johtuu varmaan minusta. He nyökytteli hyväntahtoisesti ja sanoi, että menkääpä nyt siitä pikkusiskon kanssa kotiin lepäämään niin me pidetään seuraa isoveljelle. Tulin niin iloiseksi saamastani myötätunnosta. Vaihtoehtona olisi ollut kiireessä sudittu meikkipohja, tekopirteä olemus sekä epätoivoiset selitykset silmätulehduksesta ja todennäköisesti loppupäivä olisi ollut ihan yhtä kamala kuin aamukin. 

Pointtini on se, että me kaikki olemme ihmisiä ja meillä on hyvät ja huonot päivämme ja puolemme. Jos paljastamme heikkoutemme jollekin toiselle on hyvin todennäköistä, että saamme osaksemme myötätuntoa ja piristystä päiväämme. Koko ajan ei tarvitse olla täydellisimmillään, ei ulkoisesti eikä sisäisesti. Mitä useampi ihminen näyttää negatiiviset tunteensa, meikittömän naamansa, tai muuten epätäydellisyytensä, sitä helpompi on olla armollineen itselleen ja muille niillä hetkillä kun tunnelin päässä ei näy valoa ja peilistä katsoo haamu.