Ulos Vauvakuplasta

Toinen lapseni syntyi vuosi ja neljä kuukautta esikoisen syntymän jälkeen. Eli aika nopeasti ja niin olimme toivoneetkin. Muistaakseni puhuimme jo esikoisen ollessa kolmikuinen, että tehdään tätä vauvahommaa nyt heti lisää. Sitten pistimme jäitä hattuun ja otimme asian puheeksi seuraavan kerran muutaman kuukauden päästä, jonka jälkeen kului viikko kunnes olin taas raskaana. Olin itse hieman hämilläni, miten kaikki meni niin nopeasti ja muistan ajatelleeni, että ehkä tätä olisi voinut miettiä hiukan pidempään. Mieheni puolestaan oli niin innoissaan, että lopetin itsekin ihmettelyn ja rupesin odottamaan pikkusiskoa ihan onnessani.

Siinä innostuksissani taisin hypätä vauvakuplaan, joka sittemmin on muuttunut ahdistavaksi vankilaksi päässäni. Voin nyt ihan suoraan sanoa, että en ehkä olekaan mikään vauvaihminen.

Viimeisen kahden vuoden aikana olen seikkaillut kasvatusgenrejen ja soseniksien keskellä milloin minkäkin vaiheen kanssa rimpuillen. En tiedä miksi olen jossain vaiheessa antanut vauvakuplan imeä minut sisäänsä stressaamaan pienistä, (minulle) turhista nippeliasioista, mutta nyt kuopuksen lähennellessä kymmenen kuukauden ikää, huomaan yhä useammin vastaavani ajatuksissani vauva- ja taaperoaiheisiin kysymyksiin ”ihan se ja sama”. Olen tajunnut, että mitään stressiä ei kannata kaiken maailman tutin nuolemisesta, imetyksestä tai sitterin asennoista ottaa, koska tärkeintä on, että mahdollisimman monella perheenjäsenellä on mahdollisimman hyvä olla. Olen onnistunut elämässäni ennenkin luomaan hyvää oloa itselleni ja läheisilleni ilman, että olen lukenut päivittäin blogipostauksia ja artikkeleita asioista millä ei ole oikeasti mitään helvetin väliä. Nykyään tietoa tulee joka tuutista ja niin jatkuvalla syötöllä, että olen ollut siitä ihan sekaisin ja ajatellut, että kaikki se tieto minun tulisi opetella (mieluusti ulkoa) ollakseni hyvä äiti. Samalla olen naureskellut kuinka olen tässä vauvakuplassa ja aivoni on ihan sulanut väsymyksestä. Voi olla, että väsymys tekee minut hajamieliseksi, mutta ei se nyt ole ihme, etten pysty ottamaan osaa mihinkään normaaliin keskusteluun, kun olen uutisten sijaan lukenut siitä minkälainen kengänpohja tukee kasvavaa jalkaa parhaiten (!!!).

Olen itse syntynyt ja kasvanut kahdeksankymmentäluvulla jolloin kenkiin laitettiin pumpulia kärkeen jos ne olivat liian isot ja jolloin puoli kiloa kasviksia tarkoitti kiinankaalia ja tölkkimaissia ja ihan hyvä minusta on silti tullut. Vanhemmuus otetaan nykyään sangen vakavasti, mutta minä en osaa ottaa asioita elämässäni kovin vakavasti. Olen kokenut toisinaan olevani huono äiti, koska minua ei kiinnosta niin perinpohjaiset tiedot lapsista ja vauvoista, mitä kaikkialla tuntuu olevan tyrkyllä.  Kaikista suurimmat patit otsaan minulle on kasvanut niistä mammakeskusteluista joissa pohditaan lapsen tulevaisuutta äidin arkisten valintojen seurauksena. Että jos lapsi käyttää kestovaippoja, hän oppii nopeammin kuivaksi. For real? Tai jos äiti nukuttaa lapsen omaan sänkyyn liian varhain, lapselle tulee kiintymysongelmia ja vaikea teini-ikä. En usko enää hetkeäkään moiseen, niinkuin en usko muuhunkaan hölöhölöön mitä ensimmäistä lastaan hoivaamaan opetteleville vanhemmille uskotellaan.

Paras tapa hoivata lastaan on luottaa omaan intuitioon ja tutustua omaan lapseensa. Ja jos minulta kysytään niin tärkein neuvo liittyen lapsen saantiin on avun ja neuvojen pyytäminen ja kaiken muun vauvainformaation poissulkeminen. Siinä vaiheessa kun ei ole varma pitäsikö lähteä lääkäriin ei auta päässä jyskyttävä tieto siitä, että tissimaito säilyy jääkaapissa kolme kuukautta. Eikä uupuneena ruokakauppaan raahautuneena kannata enää miettiä parsakaalin ravintoarvoa ja sitä paljonko suolaa on liikaa. Noilla nippelitiedoilla ei oikeastaan ole mitään väliä. Ihan oikeasti, siinä vaiheessa kun tarvitsee apua tai lisäkäsiä niin kannattaa soittaa johonkin mistä saa oikeaa tietoa ja tukea. Neuvola päivystää, vaikka omassa tukiverkossa olisi reikiä. Itse meinasin kerran juosta kadulle suoraan keittiöstä huutamaan että tulkaa nyt joku pitelemään tuota verhoissa roikkuvaa taaperoa ja itkevää vauvaa, että saan kaivettua kalapuikot pakkasesta. En tietenkään juossut huutamaan mitään kotini ulkopuolelle ja se onkin ollut suurimpia virheitä mitä äitinä olen tehnyt.

Nyt masennuksen, väsymyksen, turhan tiedon, vessassa sisäänpäin huudettujen perkeleiden jälkeen ymmärrän, että parhaiten minua ovat opastaneet äitiydessä omat lapseni ja jos olen tarvinnut pikaista neuvoa, olen soittanut neuvolan puhelinpalveluun (jossa muuten olen saanut poikkeuksetta ystävällisen vastauksen kysymyksiini ja myötätuntoa ongelmiini). Lisäksi minulla on muutama ystävä, sisko ja äiti jotka vastaavat melko nopeasti, jos lähetän heille savumerkkejä. Ja viimeisimpänä mutta ehkä tärkeimpänä, oma mieheni on auttanut minua monissa sellaisissa tilanteissa missä en olisi uskonut hänen pystyvän minua auttamaan. Hän on ollut kallio, johon olen nojannut kun mikään seinä ei tunnu enää pysyvän pystyssä.

Kirjoitan tämän, koska olen selvinnyt pahimmasta väsymyksestä (toistaiseksi). Ymmärrän, että sellainen äiti, joka on samassa tilanteessa jossa minä olin alkukesästä, ei lue tätä tekstiä helpottuneena. Mutta kuulkaa, masennus, väsymys ja stressi ovat sellaisia peikkoja, jotka muuttaa mieltä ja saa kaiken ympärillä olevan näyttämään ihan hirveältä. Ennen kaikkea ne saa ihmisen tuntemaan erillisyyttä ja yksinäisyyttä. Silloin on vaikea pyytää apua, kun tuntee olevansa ihan yksin ja ympärillä leijuva tietoähky saa tuntemaan huonoa omaatuntoa siitä, ettei pysty hoitamaan tilannetta kuin tilannetta iloisena ja pullantuoksuisena. Jos olisin itse juossut silloin eräänä iltana ulos kadulle huutamaan apua, niin todennäköisesti vastapäätä asuva kiltinoloinen nainen olisi tullut juoksujalkaa kuin hengenhädässä minua auttamaan ja ymmärtänyt vallan mainiosti, että vaikka lapset voivatkin hyvin, minä en saanut niitä kalapuikkoja uuniin ja se oli sillä hetkellä maailman kamalinta. Olisinko saanut kolauksen äitikuoreeni? En. Päinvastoin se ilta olisi voinut sujua paljon paermmin kuin se sitten todellisuudessa sujui. Minä nimittäin jäin yksin hiljaa itkemään keittiöön, lapset saivat banaanimössöä illalliseksi, koska kalapuikot lensivät pitkin keittiötä ja illalla nukkumaan mennessäni totesin taas kerran hiljaa mielessäni, etten ehkä selviä tästä kaikesta yksin.

Enkä selvinnytkään. Pyysin ja sain apua. Olen saanut omaa aikaa ja selvitellyt ajatuksiani. Tärkeintä minulle on ollut hypätä ulos vauvakuplasta ja nähdä elämä taas yhtenä kokonaisuutena erillisine osa-alueineen. Suurin muutos minulle vauvakuplan puhkeamisen jälkeen on ollut se, etten enää koe olevani lasteni seurassa pelkästään velvollisuuttani, vaan oikeasti viihdyn heidän seurassaan. Siihen on päästy minun irtiottojeni kautta; pystyn lähtemään yöksi pois kotoa ilman omatunnon pistoa mielessäni. Osaan arvostaa perheessäni yhtä paljon lapsiamme, miestäni ja itseäni ja se on saanut minut tajuamaan, että en todellakaan elä vain lasteni takia. Lisäksi olen antanut itselleni luvan olla kiinnostunut jälleen muustakin kun vauvoihin tai lapsiin liittyvistä asioista. Oikeastaan keskityn nykyisin eniten itseeni, koska vain minä voin tehdä itselleni hyvän olon ja se hyvä olo välittyy muillekin. Ja jos ei välity, niin oma suhtautumisen itkupotkuraivareihin ei ole enää se, että heittelen kalapuikkoja ympäri keittiötä. Nykyään, kun koittaa se hetki että kalapuikot tuntuvat liian haastavilta ja lapseni ärsyttäviltä, pystyn myös ottamaan kontaktia ulkomaailmaan ja pyytämään apua.

Ja koska avunpyytäminen vauvakuplassa, jossa mutsit sosettaa ja keksii laadukasta tekemistä lapsilleen yötä päivää, on aivan mahdotonta, suosittelen kaikkia puhkomaan edes pari reikää siihen omaan kuplaansa.