Vihaajat Vihaa ja Tietäjät Tietää

Sosiaalinen media tuli elämääni asuessani Madridissa kalifornialaisen poikaystäväni kanssa. Kahdelle eri maasta tulevalle, ympäri maailmaa huitelevalle nuorelle se oli helpotus yhteydenpito-ongelmiin, mutta samalla some tuntui pelottavalta ja oudolta mustalta aukolta josta puuttui kaikki sellainen sosiaalisuus ja yhdessäoleminen, johon me kasarin lapset olimme kasvaneet: pihaleikit naapureiden kanssa, sukulaisvierailut ja yläasteen röökipaikalla syljeskely. Pian somesta tuli kuitenkin arkipäivää ja status- ja kuvapäivitykset vaihtuivat tiuhaan muuttuen pikkuhiljaa tavaksi kertoa maailmalle mitä minä ajattelen tänään. Yhtäkkiä facebook täyttyi selfieistä eikä kukaan enää kysynyt mitä sinulle kuuluu, vaan postailivat lisää selfieitä ja statuksia itsestään. Tällaisessä kulttuurissa ei ole ihme, että sosiaalisesta kanssakäymisestä ollaan ajauduttu kupliin ja poteroihin käymään asemasotaa siitä kuka on eniten oikeassa ja oikeanlainen. 

Minun on ylipäätään vaikea ymmärtää, miksi joku käyttää elämäänsä vihaamiseen tai väittelemiseen. Vielä vaikeampaa on ymmärtää, että on ihmisiä jotka istuvat ruudun äärellä haukkumassa itselleen vieraita asioita ja ihmisiä sen sijaan, että ottaisi niistä selvää ja laajentaisi ymmärrystään. Minulle tämä on lähes sama kuin se, että istuisin tiputtelemassa nauloja omaan puurooni ennen kuin rupean nauttimaan sitä. Sillä eihän siitä puurosta enää sitten nauti, kun sen on jo pilannut. Elämäkin voi tuntua melko happamalta jos on vuosikausia istunut vihaamassa kaikkea muuta kuin itseään. En ymmärrä mitä vihaajat koittavat saavuttaa raivollaan. Yleinen selitys tuntuu olevan se, että vihaajilla on paha olla ja he haluavat jakaa omaa pahaa oloaan, mutta kokemukseni perusteella oma paha olo vain pahenee entisestään jos on muille ilkeä ja koko ajan negatiivinen. Eli yhtä hyvin nämä vihaajat voisivat vasaroida omaa polveaan parantaakseen oloaan. Siinä tietenkin olisi se ikävä sivuvaikutus, että kukaan muu ei loukkaantuisi samalla ja ilmeisesti se onkin juuri vihaajien suurin dilemma; että itsellä on huono olla ja muilla ei. Katkeruus on sosiaalisen median ydinjätettä, joka syövyttää koko netin. Harvoin somessa enää törmää kirjoitukseen, kuvaan tai yhtään mihinkään missä joku ei kommentoisi capsit päällä ilkkuen ja vihaa lietsoen. 

Ja jos jonkun mielenkiintoisen keskustelun kommenteissa pääsee näitä vihaajia karkuun niin sitten vastassa on tietäjät. Tietäjät eivät keskustele, he tietävät. ”JUURI NÄIN!!!” on tietäjien suurin myönnytys ja papukaijamerkki toiselle keskustelijalle, jonka kanssa he sattuvat olemaan tismalleen samaa mieltä. Toista se onkin sitten jos tietäjä on keskustelijan kanssa eri mieltä. Tulee tilanne, jossa tietäjä kertoo keskustelijan olevan väärässä ja tästä onkin lyhyt tie siihen, että tietäjä tuomitsee itselleen vieraan tavan olla äiti, nainen, koiran omistaja, autoilija, laittaa ruokaa, siivota tai käydä vessassa. Tavallaan minusta on aika helppoa jättää sellaiset kommentit lukematta, jossa joku huutaa, että ”EI NÄIN! Makaroonilaatikko tehdään aina munamaidolla tai se ei ole makaroonilaatikko!” Usein tämäntyyppiset kommentoijat kuitenkin täyttävät koko keskustelun inttämällä niin kauan kuin viimeinenkin toisinajattelija on hiljennetty. Ja jos he eivät pelkällä inttämisellä hiljene, niin aina voi myös hieman syyllistää ja haukkua näitä omantiensäkulkijoita. Että hei eikö sulle kukaan ole opettanut munamaidon tekoa, aikuinen ihminen, miten pärjäät elämässä, EI VOI OLLA TOTTA! TOIVOTTAVASTI ET SYÖTÄ MAKAROONEJASI MUILLE IHMISILLE ELLET HALUA TAPPAA NIITÄ! 

Kauas ollaan sinänsä tultu niistä ajoista kuin sosiaalisessa mediassa viestiteltiin ystävien kesken tai toisaalta etsittiin uusia tuttavuuksia. Some tarjoaa nykyisellään mielenkiintoisen alustan uusien ilmiöiden, uutisten ja verkostojen löytymiseen ja leviämiseen, mutta nykyisin tuntuu järkevämmältä vältellä kommunikaatiota somessa kuin altistaa itsensä kaikenkattavalle vihalle ja ainoalle oikealle tiedolle. Ennen some vei aikaa perinteisen median kanavista nauttimiselta, mutta yhä useammin huomaan tarttuvani kirjaan tai lehteen sen sijaan, että etsisin tietoa tai inspiraatiota somesta. Jopa radion kuuntelu tuntuu nykyisin rauhoittavalta, kun kukaan ei voi iskeä joka biisin tai keskustelun väliin omaa maailman tärkeintä mielipidettään. Sitäpaitsi painettu uutinen on usein myös laadukkaampi kuin klikkiotsikon alle rustattu juoru, joten tästäkin syystä perinteiset lehdet kiinnostavat yhä enemmän ja nettipulikointi vähemmän.

Kaikilla on tietenkin oikeus omaan mielipiteeseensä ja toki sitä saa myös jakaa capsit päällä pitkin nettiä, eivätkä huutomerkit (valitettavasti) lopu niitä liikakäyttämällä. Mutta jos joku bussissa kuulisi keskusteluni vierustoverin kanssa ja pysähtyisi kohdalleni huutamaan että mielipiteeni on väärä, niin kyllä se vaan hämmentäisi, kokisin sen ilman muuta hyökkäyksenä. Tai jos joku kaupassa pysähtyisi katsomaan ostoskärryissäni olevaa sokeripakettia ja paasaisi valkoisen sokerin olevan syypää minun ja perheeni kaikkiin ongelmiin, niin ei sekään ihaan normalilta tuntuisi. Sama mikä oikeassa elämässä on itsestäänselvästi loukkaavaa ja luotaantyöntävää on sosiaalisessa mediassa ihan normi. Toisaalta tietäjiä ja vihaajia on varmasti aina ollut olemassa, mutta sosiaalinen media tuntuu muuttaneen heidän itsekkään inttämisen ja raivoamisen jotenkin oikeutetuksi ja ainakin aivan liian helpoksi.