Kahvikuppisyndrooman alku. osa 2

”Ammattikorkeakoulun aloittaminen tarkoitti muuttoa kotikaupungista toiselle paikkakunnalle pienen lapsen kanssa. Ammattikorkeakouluaika kokonaisuudessaan oli masentavaa ja aika ahdistavaa aikaa. Tukiverkostoa ei ollut, kavereita oli hankala saada, kun missään ei voinut koulun lisäksi käydä. Taloudellinen tilanne oli surkea. Pelastuksena olivat kesätyössä säästetyt rahat. Surkeasta taloudellisesta tilanteestani huolimatta halusin panostaa harrastuksiimme. Minä olin itse jäsenenä kuntosalilla ja lapsellani oli joitakin liikuntaharrastuksia. Mikäli harrastuksia ei olisi ollut en varmasti olisi selvinnyt järkipäässä tuon ajan yli. Harrastuksiin menikin sitten kaikki se ”ylimääräinen” mitä oli. Itselleni en voinut koskaan ostaa mitään, lapselle ostin vaatteita paljon kirpputorilta. Koskaan ei voitu lähteä esimerkiksi elokuviin tai ulos syömään, ei edes sinne hesburgeriin. Autoa minulla ei ollut. Kaikkialle liikuttiin polkupyörällä. Lapsen päiväkoti oli sen verran kaukana ettei sitä ehtinyt aamuisin kävellenkään taittaa vaan oli kelillä kuin kelillä laitettava tyttö pyörän ritsille. Joskus satoi kaatamalla ja toisinaan tie oli niin liukas, että hädin tuskin pysyi pystyssä ja silloin pyörää oli paikoitellen oikeasti talutettava.

Ensimmäisestä kouluvuodesta selvisin melko hyvin kuitenkin. Kesäloma oli rentouttava ja vietin sen kotikaupungissa. Olin siellä kesän töissä. Opintojen pariin kesän jälkeen oli ihan mukava palata ja olin saanut kesästä energiaa syksyyn. Se taisi näkyä silloin ulospäin ja yksi luokkakavereistani ihastui minuun.”