Tyttäreni oli reilun viikon verran sairaalassa lastenosastolla tarkkailussa. Sydämen syke oli vaarallisen alhaalla syömättömyyden takia. Ongelmia sairaalassa syömisen kanssa ei ihmeemmin ollut, koska tyttö taisi sen verran paljon pelätä nenämahaletkua. Joinakin päivinä hän oli hyvin ärtynyt ja huomasi, että syöminen ärsytti häntä. Hän sanoi, ymmärtävänsä, että hänen täytyy syödä. Järki sanoo sen hänelle, mutta kuitenkin toinen osa hänestä vaan haluaisi laihduttaa. Päämäärää laihdutuksessa ei ole.

Meillä taisi olla onni, että tyttö pääsi varhaisessa vaiheessa hoitoon, syömishäiriö ajatukset eivät ole vielä ehtineet kauaa muhia hänen päässään ja suunta on ehkä helpompi muuttaa.

Tänään kävimme taas nuorisopsykiatrin vastaanotolla, josta sairaalan osastolle tyttö päätyi pari viikkoa takaperin. Mietin miten tilanne olikaan toisenlainen pari viikkoa takaperin. Olin silloin täysin hukassa. Tiesin, että lapsellani on paha olla. Tiesin, että hän ei ole viikkoihin syönyt juuri mitään, mutta en tiennyt miten häntä olisin voinut auttaa. Tyttö oli tuolloin pari viikkoa sitten olemukseltaan nuutunut ja väsynyt. Jouduin patistamaan häntä ylös sängystä ja hän oli niin nuutunut ettei jaksanut laittaa edes vastaan. Kun kävelimme vastaanotolle hän mateli perässäni ja sanoi miksi kävelet noin nopeasti. Tuona päivänä oli kylmä ja pyrytti lunta.

Tänäänkin tiesin, että tyttärelläni on paha olla, mutta tiesin myös, että nyt pystyn häntä jotenkin auttamaan. Hän oli aamulla syönyt runsaan aamupalan. Hän käveli edelläni vastaanotolle niin, että sain juosta hänen perässään. Hän oli kaunis ja virkeän oloinen. Aurinko paistoi. Viimeksi vastaanotolla oli hiljaista. Nyt siellä soi kovalla radio ja ihmisiä oli useita. Oma mieleni oli parempi kuin viimeksi. Tyttäreni mieli keskustelun perusteella ei kuitenkaan ollut parempi.

Psykiatri kysyi tyttäreni vointia ja syömisiä ja mietittiin mistä hänen pahaolonsa johtuu. Asioita on ilmeisesti monia, mutta yksi niistä kuitenkin on se, että hän kokee olevansa tyhmempi, rumempi ja lihavampi kuin muut. Toisiin vertailu tosiaan on yksi syy hänen ahdistukseensa. Hän ei koe olevansa tarpeeksi hyvä. Itse olen syyllistynyt tekemään samaa viimeaikoina. Vertailen häntä ja itseäni muihin. Nyt siitä saa tulla loppu.

Olen päättänyt, että aion nauttia jokaisesta tyttäreni hymystä ja hänen läsnäolostaan. En kuitenkaan ole luovuttamassa. Aion tehdä kaikkeni, jotta hänellä olisi hyvä olla. Eihän sitä elämässä koskaan kuitenkaan tiedä kuinka paljon yhteistä aikaa meillä on.