Hei vaan, maailma – ja tervetuloa blogiini!

Tämä on se hetki. Ensimmäinen blogikirjoitukseni. Sydän pamppailee, sormet tärisevät ja kahvikuppi on vaarallisen lähellä tietokonetta vaarantaakseen tietokoneeni toimintakyvyn.

Tämänhetkinen olotilani on lievästi sanottuna jännittynyt ja hieman absurdi.Minäkö perustan blogin ja alan kirjoittaa omasta hyvinvoinnistani… Ketä kiinnostaa jonkun perheenäidin höpinät? Ei varmaan ketää. Toisaalta onko sillä edes väliä kiinnostaako, jos tämä tuottaa minulle, kirjoittajalle, iloa? Sehän on kaiken pointti. Eikö?

No, joka tapauksessa, olen vihdoin ja viimein saanut luotua oman nurkkauksen tänne internetin ihmemaailmaan, jossa saan rauhassa kirjoittaa, hölöttää ja jakaa ajatuksiani. Kuinka kutkuttava ajatus tässä elämäntilanteessa, jossa arjessa on hyvin vähän omia juttuja. Edes sukat eivät pysy omassa kaapissa, koska lapset varastavat ja tuhoavat ne tuossa tuokiossa. 

Tämä blogi on kuin oma salainen pakohuoneeni. Tosin ilman lukkoja ja ajoittain ihan julkinen. Mutta pakopaikka silti! Oma hetki pois arjesta, josta koitan parhaani mukaan suoriutua – joskus toki menen sieltä, mistä aita on matalin, mutta eiköhän jokainen meistä joskus niin tee… 

Arkeni on tällä hetkellä kuin hyperaktiivinen sirkus, jota koitan hallita: töitä, harrastuksia, läksyjä, jääkaapista mystisesti katoavia ruokavuoria – ja sitä kuuluisaa ruokakaupparallia, jossa pääsee tekemään elämääkin suurempia päätöksiä: kokataanko tänään kunnollinen ateria vai syödäänkö eineksiä? 

Jos ei vielä käynyt ilmi, niin olen äiti. 😀 Olen ollut jo useamman vuoden, ja olen siitä erittäin onnellinen. Vanhemmuus on parasta mitä tiedän!

Kuitenkin rehellisyyden nimissä: jossain matkan varrella olen kadottanut palasia itsestäni. En enää ole se sporttinen nainen, joka kipitti portaat ylös hymyssä suin tai kävi kuntosalilla nostamassa rautaa. Nykyään kipitän lähinnä, jos kahvinkeitin tai silitysrauta jää päälle. Tai jos nappikset unohtuivat treenikassista.

En enää ole se sporttinen nainen, joka kipitti portaat ylös hymyssä suin tai kävi kuntosalilla nostamassa rautaa.

Fyysinen ja henkinen kuntoni ovat ottaneet reippaasti osumaa, eikä ihmekään, koska olen tehnyt niiden eteen hyvin vähän toimenpiteitä. Painovoima on alkanut vetää minua puoleensa – ja ei, en tarkoita filosofisesti. Tietynlaiset ruumiinosat ovat kuin luovuttaneet kokonaan. Mutta tiedätkö mitä? Nyt alkaa uusi aikakausi tämän blogin myötä.

Lapset kasvavat, ja minäkin aion. Eikun siis… kasvaa takaisin itsekseni. Haluan voida paremmin. Haluan olla terveempi ja kaikin puolin paremmassa kunnossa. Haluan kaivaa esiin sen naisen, joka joskus jaksoi enemmän ja hymyili useammin – ja jonka vaatteet eivät koostuneet pelkästään vanhoista, kuluneista collegehousuista ja tahrattomista toiveista. 

Tämä blogi on matka takaisin itseeni. Tervettä itsekkyyttä, arjen hulinaa ripauksella huonoa huumoria. Jos joku muukin samaistuu, niin tervetuloa kyytiin – tukka sutturalla tai ilman.

Toki aion jakaa blogissa ajatuksia myös perhearjesta, parisuhteesta ja kaikesta mitä tähän arkiseen sirkukseen liittyy.

Nyt painan Julkaise -nappia ja toiveeni omasta blogista käy toteen. Perhoset leijailevat vastassani ja olen täynnä intoa. Tuntuu, että tästä lähtee liikkeelle jotain uutta. Jotain, mikä tuo mukanaan hyvää oloa, terveyttä ja iloa!

Jännittävää!