Ampuma-aseuhreilu (kyllä, luit ihan oikein).

© CWMGary (sxc.hu)

 

” Helsingissä on 100 000 aseen omistajaa. Heistä 40 000 harrastaa ampumaurheilua säännöllisesti. Em. lisäksi 20 000 – 40 000 käy vuosittain ampumaradalla parantamassa metsästystaitojaan ja kohdistamassa aseensa ennen metsästyskauden alkua. Ampumaurheilun ja metsästyksen harrastajilla ei ole enää Helsingissä ainuttakaan julkista ampumarataa käytössä. ”

Jarmo Nieminen (kok), kaupunginvaltuutettu, upseeri

 

 

 

AMPUMA-ASEUHREILU 

eli toisenlainen tarina aktiiviharrastajuudesta, hintalapuista sekä siitä kuinka keskustelun käyminen käy mahdottomaksi koska osapuolet puhuvat mielummin tunteistaan kuin arjen realiteeteista (ja miten ampumaurheilu, Santahamina, Kruunuvuoren liikenneyhteys, sotiminen ja maratonjuoksu tähän kaikkeen voisivat liittyä kun ne siihen väkisin liitetään)

 

Voitteko kuvitella, että Helsingissä ei ole enää yhtäkään julkista ampumarataa? Vaikka 40 000 helsinkiläistä kuulemma harrastaa ampumaurheilua säännöllisesti. Vaikka sinä ja minä emme olekaan vielä koskaan törmänneet tähän mystiseen helsinkiläiseen joka lajia harrastaisi.

 

Minulla itselläni ei ole mitään Jarmoa vastaan. Päin vastoin, olin vuosia sitten hänen vetämällään retkellä tutustumassa Santahaminan luontoon. Minusta Jarmo vaikutti ihan täysipäiseltä ihmiseltä vaikka kapiainen olikin. Omalta varusmiesajaltani on muunkinlaisia kokemuksia, mutta ei niistä sen enempää.

 

Tällaiset erikseen järjestetyt tapahtumat ovatkin ainoita keinoja siviilin edes päästä kyseiseen saareen. Olen sittemmin käynyt saarella uudestaan yhtenä polttariseurueen edustajana. Se olikin huomattavasti vähemmän nautinnollinen juttu, mutta ei siitäkään sen enempää. Kirjoitan myöhemmin lyhyen oppaan siitä miten polttareita ei ainakaan kannata pyrkiä järjestämään.

 

Anyways. Tiedän Niemisen kannan Santahaminen rakentamisen suhteen. Hän on profiloitunut hankkeen kärkivastustajana. Ja Ode (Soininvaara) taas kärkipuolustajana.

 

Itse uskon, että aika on yksinkertaisesti Oden puolella. Santahaminen ongelmahan on se, kuten asianlaita näissä kiistoissa yleensä tuppaa olemaan, että se sijaitsee aivan liian lähellä ydinkeskustaa.

 

And to add to the insult – kuten amerikkalaiset ystävämme saattaisivat asian ilmaista – Santahamina on pahaksi onnekseen lisäksi lähes Helsingin korttelikaupungin kokoinen alue, laajuudeltaan noin 4 hehtaaria.

 

Sandikseen on kaavailtu asuntoja noin 20 000 uudelle hesalaiselle. Ja jos mentäisiin Punavuoren kaavalla, niin saareen mahtuisi tuplasti enemmän hesalaisia pyörimään – siis ilman, että suojeltuihin alueisiin pitäisi vielä edes kajota. Näistä suojelukohteista voisi tietenkin kirjoittaa oman romaanisarjan, mutta teen sen sitten kun eläköidyn (tai siis jos joskus pääsen eläkkeelle, tai siis jos silloin on mitään eläkkeitä mitä maksella, tai siis mikäli olisin ylipäätään ollut siinä määrin töissä, että olisi päässyt tuota myyttistä ”itse ansaittua” eläkettä kertymään).

 

Helsinki näyttäisi nyt olevan kallistumassa toteuttamaan jättimäisen siltaprojektin kantakaupungista tulevaan Kruunuvuorenrantaan, Laajasalon länsiosaan. Sitä on markkinoitu eksklusiivisesti kevyenliikenteen sekä raitiovaunuliikenteen siltayhteytenä, mutta onko meillä mitään takeita, että näin myös tulee käymään?

 

Ei tietenkään ole. Kaikki on vielä auki. Aivan kaikki. Ainakin Kokoomuksen riveistä moni näkisi mielellään autojenkin mahtuvan samalle sillalle, mutta varmasti autosillan kannattajia löytyy kaikista muistakin puolueista – kenties Vihreitä lukuunottamatta (joukkopaine toiminnee heillä poikkeuksellisen hyvin, tai noh, ainakin tehokkaasti, sanotaan mielummin näin), mutta harva uskaltautuu kovin vahvoja mielipiteitä tässä vaiheessa asiasta esittämään. Kun vaalit, ja.. Kyllä te tiedätte.

 

Metrovaihtoehtohan hylättiin kun osoittautui, että tunnelit olisi jouduttu rakentamaan putkeen – mikä olisi kuulemma tullut liian kalliiksi. Itselläni ei ole kompetenssia arvoida putkeen rakentamisen välttämättömyyttä, mutta oletetaan nyt tämän postauksen ajan, että se tosiaan pitäisi näin toteuttaa jos se halutaan tehdä.

 

Kaikki maksaa jotain. Se, että yksi hanke maksaa enemmän kuin toinen pitää paikkansa, mutta vain kun otetaan huomioon muuttujat X, Y ja Z ja jätetään huomioimatta muuttujat A, B ja C.

 

Minkälaisen hintalapun insinööri olisi osannut piirustaa mikäli Kruunuvuoren rakentaminen olisikin niputettu yhteen Santahaminan kohtalon kanssa? Tämä kiistahan pitää joka tapauksessa ennemmin tai myöhemmin ratkaista, tavalla tai toisella, joten miksi emme samalla vaivalla tekisi sitä jo nyt? Emme tiedä 10 tai 20 vuodenkaan kuluttua yhtään sen enemmän kuin mitä nyt jo tiedämme.

Tiedämme, että Helsingin seutu tulee nopeassa tahdissa paisumaan kuin pullataikina. Joidenkin arvioiden mukaan, kaupunkien kasvuhistoriallisessa mielessä käytännössä jo yli huomenna, helsinskyläisiä olisi 400 000 nykyistä enemmän. Se on kova lukema jos ja kun Helsingissä vasta saatiin 600 000 asukkaan raja rikki.

Kenties Seinäjoesta tuleekin uusi kasvun moottori ja kaikki suuntaavatkin lakeuksille? Tai Lappiin kultaa vuolemaan ja järviä pilaamaan? On se mahdollista. Näin tosiaankin on mahdollista ajatella, nimittäin jos sattuu polttelemaan enemmänkin pilveä.

Ainoa mikä todennäköisesti tasaisi painetta olisi MagLev -junayhteyksien rakentaminen pikavauhtia (sulkemalla motareilta yhden kaistan kumpaankin suuntaan ja pulttaamalla niihin betonitolpat kiinni noin 30 metrin välein) Helsingistä ensin Tampereelle ja seuraavaksi Turkuun. 550 kilometrin tuntivauhdilla matka keskustasta keskustaan veisi noin 20 minuuttia. Ja esimerkiksi Hämeenlinnaan noin 10 minuuttia.

Mutta moottori ei siitä tietenkään miksikään muuttuisi. Näistä kaupungeista tulisi vain entistäkin selvemmin Helsingin satelliittikaupunkeja, tai tuossa vaiheessa niitä pitäisi jo alkaa kutsua Helsingin uusiksi viehättäviksi ja historiallisiksi lähiöiksi joista voi löytää ”sykkivää paikallishenkeä”. Samaan aikaan kun Jakomäkeen köröteltäisiin edelleen iltapäiväruuhkassa kolmisen varttia… Aika moni muuttaisi. Minäkin muuttaisin.

Muusta liikenteestä täysin erillään olevia, käytännössä huoltovapaita sekä täysin automaattisia MagLev monoraileja ei Suomessa nähdä koska olemme hirttäytyneet niihin tekniikoihin jotka olivat all the rage 1800-luvulla sekä 1950-luvulla. Näillä mennään vaikka paremminkin voisi mennä.

 

Joka tapauksessa tavoitteena on, että ihan jokainen näistä 400 000 ei muuttaisi Matti Vanhasen naapuriin vaan mieluummin mahdollisimman lähelle palveluita, työpaikkoja ja joukkoliikenneyhteyksiä (joita myös ehkä suostuisivat käyttämäänkin). Kun olemme nyt hitto vieköön menneet sitoutumaan juttuihin ja tsydemeihin joihin ei välttis olisi kannattanut mennä suin päin sitoutumaan. Mutta tehty mikä tehty. Emme voi irtautua ”yhdessä sovituista” päästötavoitteistamme, aivan kuten emme voi erota EU:stakaan, että jotta koska kun jos vaikka kuin kunnes ja sekä sekä että -kä eli tai vai mutta vaan siksi siis sillä näet nimittäin.

Noloahan se olisi – kuten tapana on sanoa. Eikä se nyt vaan niinku kuulu oikein demokratian luonteeseenkaan, että alettaisiinkin yht’äkkiä ajatella asioista enemmän tai vähemmän toisella tavalla vain siksi, että elämä sattuu olemaan sellainen huithapeli eloperäinen entiteetti ettei se perkele suostu pysymään minuuttiakaan niissä rajoissa jotka olemme sille asettaneet.

Se, että maailmaa muuttuu ei ole mikään syy, että politiikankin pitäisi muuttua sen mukana. Opportunismia! Vastuuttomuutta! ”Juttis, lissää rahhaa, lissää rahhaa, lapa nyt hyvä nainen lissää sitä rahhaa puis kun on vielä mitä antaa.” ”Koko ajan suatana, mitä sviddua Jykke oikeen luulet et mä oon tässä monta vuotta yrittänyt kaksin käsin tehdä ja vieläpä silmät sidottunakin, häh!?”

Mutta Helsinskylle on vain annettava anteeksi kun hän on niin kovin nuorikin vielä. Nuori ja typerä. Ja juuri näinhän kehityksen pitääkin kehittyä, eikö?

 

Anyways. Tuskin olen ainoa joka voisi hyvin kuvitella, että metron rakentaminen ei todennäköisesti olisikaan näyttänyt enää niin kovin kalliilta hankkeelta jos sille oltaisiinkin saatu Kruunuvuorenrannan 20 000 potentiaalisen käyttäjän lisäksi toiset 20 000 käyttäjää Santahaminasta – 40 000 lisäkäyttäjästä nyt puhumattakaan?

 

Tai hieman toisin ilmaisten, olisiko metroyhteyden toteuttaminen tässä tapauksessa voinutkin vaikuttaa jopa kaikkein edullisimmalta tavalta siirtää tulevaisuudessa kymmenet tuhannet kaupunkilaiset kodista töihin, töistä kotiin, kodista harrasteisiin ja harrasteista kotiin päivästä ja vuodesta toiseen, läpi vuoden ja säästä riippumatta sekä automaattimetron myötä aina ajallaan?

 

Sillä yllättäen raitiovaunukuskienkin pitää syödä eli heille pitää maksaa työstään jotain palkkaakin. Automaattimetrolla näitä kuluja ei muodostuisi, minkä ainakin teoriassa pitäisi heijastua tarjotun palvelun hintoihin.

 

Kantakaupunkilaiset ovat saaneet vuosikausia nauttia muita edullisemmasta joukkoliikenteestä (ratikat). On siis mahdollista, että siinä tulevaisuudessa jossa Helsingin metron käyttäjämäärä oleellisesti lisääntyisi, HSL:lle voisi syntyä insentiivi hinnoitella myös metron käyttäminen bussimatkustamista edullisempaan tariffiin. Paino sanalla voisi.

 

Tarinan opetus on tietysti, että laskuharjoituksia voi tehdä niin kovin monella tavalla. Ja monet tahot tekevät niitä kuumeisesti tälläkin hetkellä. Ja aika usein jonkun muun rahoilla.

 

Itse en näe näköpiirissä mitään pelastusta sen suhteen etteikö Santahaminaa tultaisi lähitulevaisuudessa rakentamaan. Kysymys onkin lähinnä vain siitä, että kuinka kauan tähän poliittiseen peliin kehdataan käyttää aikaa.

 

Palataan takaisin varsinaiseen aiheeseen eli helsinskyläiseen ampuma-aseurheiluun ja -harrastamiseen. Okei, Jarmon mukaan aktiiviharrastajia olisi siis palttiarallaa 40 000. Lukema kuulostaa kyllä todella suurelta näin maallikon silmin. Kai kaikki riippuukin siitä miten aktiivisuus määritellään.

 

Samalla laskukaavalla vaikkapa hiihto lienee eräs suomalaisten suosituimmista liikuntaharrastuksista. Ollakseen suosittu se tarkoittaa joko sitä, että a) todistetusti omistaa sukset, tai b) ainakin kuvittelee muistavansa missä niitä säilyttää, tai c) hiihtelee vuokrakamoilla niinä muutamana kauniina, mutta ei tietenkään liian kylminä, talvipäivinä kun taivaankappaleet ovat asettuneet erityisen suotuisaan asentoon.

 

Kun en taida sitä muullakaan tavoin ilmaista, sanon sen suoraan: lopetetaan tämä saatanan pelleily.

 

Suomalaisten ja todennäköisesti ihan kaikkien muidenkin maiden kansalaisten suosituin harrastus on töllö, netti ja ylensyönti sekä – juonti. Ja se suosituin ulkona tapahtuva harrastus on kävely tai hölkkä niin että pystyy samalla kuitenkin vielä jauhamaan jotain jonnin joutavaa bestiksen kanssa.

 

Luin jostain ns. juoksukirjasta, että juoksun rajana voidaan pitää sitä, että etenee kilometrin viidessä minuutissa. Tällä mittarilla suuri, kenties suurin, osa maratonin ”juosseista” ei ilmeisesti ole ottanut kisoissa ensimmäistäkään juoksuaskelta.

 

Jokainen, joka on joten kuten jaksanut lönkötellä asfaltilla rapiat 42 kilometriä – tai edes puolet siitä – ensinnäkin a) täysin turhaan, b) oman terveytensä kustannuksella ja c) vieläpä maksanut tästä ilosta, on nykyajan sotasankari.

 

Atte-vainaa joutui katselemaan vihulaisten ja vieruskavereiden suolenpätkien lentämistä pöpelikköön. Insinööri-Raimo analysoi jälkikäteen Tukholman maratonin kovat paikat metri metriltä ja syke sykkeeltä.

 

Että missä se seinä niinku tuli vastaan. Että tuliko sittenkin tankattua edellisiltana liikaa pastaa naamaan. Vai oliko sittenkin syynä oletettua heikompaan suoritukseen epäsopiva energiajuoma. Ja niin edelleen, ad infinitum.

 

Koska nykyään ei ole lupa kommentoida mitään asiaa ilman, että kertoo oman elämäntarinansa, on minunkin pakko paljastaa jotain.

 

En ole koskaan juossut maratonia, en puolimaratonia, enkä ole ihan heti aikeissa juostakaan. Mahdollisesti en koskaan. Mutta silloin kun vielä minäkin elintasomahani kanssa hölkkäilin, rapakunnosta pääsi hyvin nopeasti sille tasolle, että jaksoi 10 kilsaa edetä noin kolmeen varttiin.

 

Siis ilman, että se olisi vaatinut muutoksia ruokailutottumuksiin, saliharjoittelua, yhdenkään elektronisen vimpaimen hankintaa saati uusien lenkkareiden ostamista.

 

Miten ihmeessä minä onnistuin? No, yksinkertaisesti lähtemällä vittu juoksemaan sitä ympyrää. Ihan ilman, että olisi saanut saati pyytänyt henkistä tukea naapurin Pentiltä. Ja ilman, että olisin kokenut tarpeelliseksi nauttia yhtäkään urheilujuomaa tahi proteiinipatukkaa ennen, jälkeen saati suorituksen aikana.

 

Minulla ei ole mitään syytä olettaa, että olisin liikunnallisesti luonnonlahjakkuus. Mutta kaikista maratonhölkkääjistä tiedän suoralta kädeltä, että heille ei totisesti ole liikunnan lahjaa suotu. Tuskin paljon järkeäkään.

 

Käsittääkseni mainitsemani aika lupailee suurin piirtein kolmen ja puolen tunnin maratonaikaa – siis jos paikat eivät hajoa ja pääkin kestää – mikä siis on juuri sillä rajalla, että kehtaako sitä vielä juoksuksi kutsua. 

 

Itse kävelen kilometrin noin kymmeneen minuuttiin. Silläkin nopeudella ”juoksisi” maratonin 7:ään tuntiin ilman, että tarvitsisi ottaa ensimmäistäkään juoksuaskelta.

 

Täytyisi varmaan käydä ilmoittautumassa… Vaikka sinne Tukholman maratonille. Kun sitä ei jostain syystä järjestetä Helsingissä. Saati Espoossa.

 

Tämä maratonhölkkäilypelleily on nyt jatkunut kaiketi kymmenen vuotta. Voitaisiinko jo piankin harkita, että keksittäisiin jotain toisenlaista taukojumppailua joka ei herättäisi ainakaan samassa määrin myötähäpeää?

 

En myöskään harrasta pyöräilyä vaikka minulla onkin veljeni lahjoittama fillari. Minulle pyörä on kulkuneuvo. Jalkojeni lisäksi se on itse asiassa ainoa omistamani kulkuneuvo.

 

Fillarointi nyt vain on kävelemistä nopeampi tapa vähääkään pidemmillä etäisyyksillä. Jotkut ovat jopa esittäneet, että fillarointi olisi itse asiassa kaikkein tehokkain tapa liikkua.

 

Mene ja tiedä. Tuskin ainakaan silloin kun joutuu hirveästi huhkimaan etenemisensä eteen koskapa sen seurauksena joutuu vastaavasti syömäänkin enemmän. Sen sijaan jos poleskeleekin sähköfillarilla – joka puolestaan nauttii mahdollisimman oekologista sähköä – niin ao. väite saattaa kutinsa pitääkin.

 

En kuitenkaan itse fillaroi aina vain paikasta A paikkaan B vaan lisäksi hortoilen enemmän tai vähemmän päämäärättömästi, ”tarkoitusta” vailla.

 

Lisäksi olen melonta- ja avantouintiseuran jäsen. En siksi, ettenkö voisi tehdä molempia ilmankin, vaan siksi, että jäsenyys on minulle henkilökohtaisesti kätevämpi ja mukavampi ratkaisu.

 

Seuran kajakkien käyttö tulee itse asiassa paljon edullisemmaksikin kuin mitä omasta kajakista joutuisin maksamaan paitsi hankintahintana myös kuluina jotka menisivät kajakin säilytykseen sekä veteen ja vedestä pois roudaamiseen.

 

Kerrostaloasukkina ja varsinkin autottomana kajakin omistaminen olisikin jokseenkin järjetöntä. Vastaavasti pakkasella ei ole kovin mukava suorittaa uimahousujen pukemis- ja riisumisrituaaleja vaikka homma vielä myöhään syksyllä ja aikaisin keväällä vielä luonnistuisikin. 

 

En kuitenkaan melo vaikkapa pyrkiäkseni tietoisesti parantamaan melontatekniikkaani, vaan siksi, että vesillä voi nähdä ja kokea asioita joita en näkisi jalkapatikassa tai fillarin selässä. Tai ylipäätään päästä paikkoihin joihin kävellen tai fillarilla pääsee huonosti – jos ollenkaan.

 

Sekä melonnassa että fillaroinnissa on sekin hyvä puoli, että molempia voi ”harrastaa” myös hetken mielijohteesta: fillarointi onnistuu tarvittaessa kengättäkin, ja melomiseenkin riittää kulkuneuvon itsensä lisäksi yksinkertaisimmillaan vain mela.

 

Yksinkertaisena ihmisenä pidän yksinkertaisista asioista. 

 

Mutta oikeasti: mitään sellaista 40 000 hengen aktiiviporukkaa joka harrastaisi säännöllisesti muutakin kuin kaljanjuontia ei nyt vaan ole olemassa. Ei Helsingissä eikä varmaan missään muuallakaan päin Suomea.

 

Jos harrastaa jotain asiaa X korkeintaan kerran viikossa niin se ei kyllä edusta millään muotoa aktiiviharrastamista – saati, että tekisi sitä muutaman kerran kaudessa. Se olisi vähän sama kuin kerran viikossa tai muutamia kertoja vuodessa kitaraa rämpyttävä tituleeraisi itseään muusikoksi.

 

Tai todistettavasti perunat pohjaan keittävää alettaisiin kutsua innokkaaksi kotiruoanlaittajaksi.

 

Luonnollisesti näiden ”alanharrastajien” on monestakin eri syystä kannattavaa pyrkiä antamaan kuva todellisuutta suuremmasta sekä aktiivisemmasta harrastajamäärästä, koska ”kaikkihan sitä tekee”.

 

Aivan, ja juuri siksi kukaan ei niihin esitettyihin tilastoihin uskokaan. Paljon uskottavampaa olisikin jos puhuttaisiin joistakin tuhansista stadilaisista ampuma-aseurheilun aktiiviharrastajista.

 

Luullakseni ampuminen on yhtä ”yleinen” harrastus kuin melontakin. Tiedämme varmaksi, että melontaseurojen jäseninä on satoja, ehkä joitain tuhansiakin, helsinkiläisiä koskapa maksavat vuodesta toiseen jäsenmaksunsa. Mutta jos taas katsoo vajakirjojen merkintöjä, niin aktiiviharrastajia lienee tuosta porukasta joitakin satoja – jos sitäkään.

 

Aika pitkälti omassa ylhäisyydessään Helsingin rantoja nimittäin saa kajakin kanssa kierrellä. Ja koska melojia näkee niin harvoin, heihin tupataan aina kiinnittämäänkin erityistä huomiota. Jo tämä havainto itsessään kertoo siitä kuinka harvinaisesta harrastuksesta onkaan kyse.

 

Sen kerran kun olen itsekin ollut tunnistavanani Helsingin katukuvasta jonkun kantavan mukanaan joko kivääriä tai haulikkoa, on niin äärimmäisen harvinainen sattuma, että silloin on pitänyt oikein hieroa silmiään, että näkikö nyt varmasti oikein, että onko tuo nyt niitä. Siis sellainen ihan oikea ampuma-aseharrastaja?

 

***

 

Huonoista vaihtoehdoista ”Helsingin” ampumaurheilukeskuksen pykääminen Vantaan Petikon melualueen jätemaille lienee kuitenkin se kannatettavin.

 

Vastustan itse jo ihan periaatteenkin vuoksi ihan kaiken urheilun tukemista verovaroista. Mutta mikäli ampumaurheilunharrastajat maksavat itse harrastuksensa niin rakentakoot ratojaan minun puolestani vaikka maan alle.

 

En väitä, että hirveästi ymmärtäisin mikä se jokin on mikä ampumaurheilussa erityisesti kiinnostaa – tai ylipäätään – mutta eipä tuo minulle kuulu kuka mistäkin diggaa. Tai kuuluuhan se jos nimittäin kovin lähellä ampuskellaan.

 

Siksi niitä ratojakaan ei nyt vaan oikein voi pystyttää ihan minne tahansa. Vaikka epäilemättä ihmiskunnan yhtenä ikiaikaisena fantaasiana on ollutkin toteuttaa ampumarata Mannerheimintielle inhan typerät fillarikaistat lakkauttamalla. 

 

Metsästystä ymmärrän jos se tehdään ruoan hankinnan vuoksi, muuten oikein en. Ymmärrän hyvin, että jokaisen vapaan kansalaisen on saatava kokea edes kerran elämässään se tunne kun voi tappaa puolustuskyvyttömän ja puolikuoliaaksi juoksutetun metsiemme kuninkaan turvallisen etäisyyden päästä vain etusormea sentin, kaksi lisää koukistamalla.

 

Saaliseläintäkin voisi kunnioittaa vaikka sen kohdatessaan epäröimättä tappaisikin. Miksi metsästäjät eivät opettelisi käyttämään äänetöntä jousipyssyä sekä yllättämään ja jäljittämään saaliseläimiä?

 

Tietysti siksi koska kuka tahansa kaljamahainen perushuonokuntoinen vätys oppii minuutissa miten kiväärillä ammutaan, ja tämä taito riittää osoitukseksi siitä, että voi alkaa kutsua itseään metsästäjäksi – ja kenties sitä kautta myös perrrusarrrrrvojen arrrvokkaaksi puolustajaksi.

 

Ei sillä, että epäilisin hetkeäkään petojen kykyä säädellä ihan oma-aloitteisesti ja riittävän tehokkaasti liian suuriksi paisuneita saaliseläinkantoja. Niille pitää ainoastaan antaa siihen mahdollisuus. Ei se tämän vaikeampaa ole.

 

Jotkut ”alanharrastajat” esittivät faktana, että Tukholmassakin olisi hirrrrveesti ampuskeluratoja. Eli perustelu olisi se sama jota kaikki uhmaikäiset lapset sekä teini-ikäiset kautta aikain ovat ansiokkaasti käyttäneet: ”Kun Kallellakin on, niin miksen määki saa!?” 

 

Eikä Tukholmassa nyt vaan ole niitä paria kymmentä ampumarataa. Tai on jos sadan kilometrin päässäkin sijaitsevat paikat lasketaan mukaan…

 

Valhe, emävalhe, tilasto. Näin se aina menee.

 

Ja mikä kaikkein huomionarvoisinta: länsinaapurissa ei ammuskella ympäri vuoden eikä heinäkuussa ampuskella ollenkaan kun jengi on kesälaitumella. Oppia ikä kaikki.

 

Tuntuuko kenestäkään muusta siltä, että näin paskoilla argumenteilla ampuma-aseharrastajat eivät ansaitse yhtään mitään ymmärrystä, saati sääliä. Eivätkä varsinkaan rahaa.

 

Jos helsinkiläisiä aseenomistajia on 100 000 ja aktiivisia ampuma-aseharrastajia 40 000, niin kyllä sillä harrastamäärällä luulisi kykenevän vähintään yhden radan jonnekin skutsiin duunaavan ihan omin voiminkin?

 

Tätä toimintaperiaatetta pitäisi luonnollisesti soveltaa yleisemminkin. Eli sivakoitsijat maksakoot itse laduistaan, golfaajat pulittakoon sen summan minkä verran helsinkiläiset veronmaksajat menettävä joka vuosi tuloja Talin kentän vuoksi, jne.

 

Entäs me melojat ja avantouimarit sitten? Niin, noh, jotkut lajivalinnat nyt vaan eroavat jollain oleellisella tasolla monista muista. Onneksi asiaan voi itse vaikuttaa. Sillä se nyt vaan on tyhmää maksaa lii…

 

Tietenkin olen heti valmis maksamaan markkinaehtoista vuokraa käyttämästäni kajakkivajasta sekä Marjaniemen uimarannan pukuhuoneesta. Itse asiassa vaadin sitä, sillä näiden seurojen toiminta on subventoitua – mikä on väärin kaikkia niitä kohtaan jotka eivät ao. lajeja harrasta.

 

Uskon, että talouteni kestää tämän. Ja jos en usko, teen enemmän töitä sen eteen, että rahani riittävät, tai vaihtoehtoisesti etsin uuden, halvemman, lajin.

 

Ei se tämän monimutkaisempaa ole. Yleensä kaikki mikä on oikeudenmukaista on simppeliä, ja usein kaikki mikä on simppeliä on samalla myös oikeudenmukaista. :)

 

Näihin tunnelmiin.