Jossitelun Jalo Taito

Mitä jos viime talvena tapailemani mies ei olisi muuttanut takaisin kotipaikkakunnalle, oltaisiinkohan me nyt onnellisesti pari? Mitä jos keväällä tapailemani mies ei olisi töiden perässä muuttanut viereiselle saarelle, oltaisiinkohan me nyt onnellisesti yhdessä ja mies töissä paikkakunnallani? Mitä jos nörttimies ei olisi osoittautunut kusipääksi ja valehtelijaksi, olisinko nyt käynnissä vuosisadan rakkaustarina? Entä jos maalaispoika ei olisikaan kadonnut vaan oikeasti oltaisiin silloin muutama kuukausi sitten tavattu – miettisinkö tällä hetkellä muuttoa maalle tai hän kaupunkiin? Tai jos tämä viimeisin opettajamies ei olisi kadonnut teille tuntematomille, olisiko mun viikonloppu ohjelmassa autoilua ja vaeltelua hänen seurassaan.

Olen todella hyvä jossittelemaan. Osaan piirrellä kaikenlaisia kauniita kuvia näiden jossittelujen ympärille. Mielikuvitusta riittää vaikka muille jakaa. Se ongelma vain on, että jossittelu ei vie mihinkään. Kaikki nämä miehet joista jossittelen kuuluvat historiaan, ei nykyisyyteen. Miksi siis kidutan itseäni asioilla jotka eivät tule koskaan muuttumaan?

Yritän monesti sanoa itselleni, että kaikella tällä on tarkoituksensa, mutta kauanko sitäkään jaksaa uskoa. Kuten edellisessä postauksen kommenteissa kysyttiin, koska se seinä tulee vastaan. Mitä sitten jos ja kun se seinä tulee tosiaan vastaan? Mitä sitten tekee kun luotto loppunut kokonaan?

Sitten ei ole enää muuta kuin minä ja mun jossittelut.

Jos olisin ollut sen yhden perjantain vapaalla, olisinko oikeasti päässyt tapaamaan opettajamiehen vai olisiko tehnyt katoamistemppunsa jo silloin? Koskaan en tule asiaa tietämään. Pakko vain elää sen kanssa…