Joskus on hyvä kysyä suoraan

vaikka pelkäisikin vastausta…

Eilen tarpeeksi kauan mietittyäni miestä ja mistä voisi johtua miehen katoaminen, otin härkää sarvista kiinni ja laitoin viestiä. En mitään haukkunut (kuten aluksi teki mieli) vaan ihan neutraaliin sävyyn ilmoitin, ettei nyt ole kauhean kiva. Että luulin meillä olleen oikeasti jotain, mutta selkeästi olin siis väärässä. Pahoittelin häirintää ja sanoin, etten ottaisi enää yhteyttä, kun selkeästikään ei kiinnosta. No ei toi nyt ihan neutraali ollut, vähän niinkuin marttyyrinä leikkimistä, mutta ajoi asiansa koska sain vastauksen 😀

Elikkä mies on aika kova nörtti. Käy normitöissä, mutta lisäksi tekemisissä sarjakuvajuttujen kanssa hyvin paljon, vähän niinkuin kakkostyö. Vie välillä paljonkin aikaa mieheltä. Tiesin tämän, mutten ihan ajatellut sen näin vakavaa olevan. Sarjakuvatyöjuttu irtosi, deadline sunnuntai. Puhelin koko ajan ollut kiinni, ei aikaa sosiaalisoida. Ei ollut kuulemma käynyt mielessäkään enää täydessä työntouhussa, että olisi voinut ilmottaa asiasta. Pahoittelut ja kovasti yritti selittää. Ymmärsin, mutta vitutti kun ei voinut asiasta sanoa. Pidemmän päälle en tollaista tulisi kestämään, mutta ei tässä vaiheessa vielä voi alkaa koulimaan. 

Nörtti mikä nörtti. Mutta sit taas mä jotenkin tykkään nörteistä.

Ja ei, ei ollut tekosyy, koska näytti sen työkeikan ja ihanan stressikellon, joka naputti menemään tunteja, minuutteja ja sekunteja mitä on jäljellä, ennenkuin tämä workshop sulkeutuu. Mä en pystyis…

Ei tässä vielä mitään tulevaa ole sovittu, mutta ainakin eilen selvisi mahdollisuuksien olevan vielä olemassa. Lämmitti mukavasti. Saattaa kuulostaa ulkopuoliselle tyhmältä, mutta mä tosiaankin pidän tästä miehestä, vaikka tollanen vähän onkin. Ehkä vielä on vähän toivoa…