Meille vai teille, ennemmin eriteille

Mikä pakkomielle miehillä on oikeasti järjestää ensitreffit kotonaan?

Viimeisin tyyppi, jonka kanssa jutskailin olisi ehdottomasti halunnut tavata luonaan ensimmäisen kerran. Kun asiasta kysäisin, oli syynä romanttisuus. Hänestä olisi ollut erityisen romanttista, että olisi voinut kokata tuikituntemattomalle naiselle eräänä perjantai-iltana. Mitä jos mä olisinkin ollut ihan hirveä, ja musta ei olisi päässyt millään eroon. Koska onhan se helpompi lopettaa treffit julkisella paikalla yhtäkkiä kun esimerkiksi yrittää heittää toista pois luotaan (ja siis mähän en ikinä ole kauheeta seuraa, vaan maailman mahtavinta. Tää on vaan hypoteettinen tilanne haha).

Siis miten tän näkee jotenkin hyvällä? Mulle ensimmäisenä tietenkin tulee mieleen, että hän oli vain seksin perään. Mitä muutakaan? Ehdotti julkisella paikalla näkemistä, jos sitten siirryttäisiin miehen luo? Siis pitääkö sitä ennen tapaamista varmistaa, että yhteinen yö tapahtuu? Vaikka mies siis on hakemassa seuraa tositarkoituksella? Tää yhtälö on kun joku 1+1=3

Kysyin vielä mieheltä, että mikä tässä nyt on takana. Onko kenties seksi mielessä?

Mies suuttui, loukkasin kuulemma häntä.

Ei oikeasti voinut kuin nauraa. Jos asia on epäselvä niin eikös se ole parempi asiaa kysyä? Mä en edelleenkään mene ensimmäisille treffeille kenenkään luokse ihan periaatteesta. Joidenkin on vaan hirveän vaikea ymmärtää sitä. Vai esitetäänkö vaan tyhmää? ”Emmä mitään pelkkää seksiä halua”, ”Oltais vaan paljon rennompia jos oltais jomman kumman luona” lue: ”Mä todellakin haluan vaan seksiä sulta, koska mä en halua näyttäytyä sun kanssa myöskään jullkisesti mut sängyssä mä oikein mieluusti sut näkisin alasti”.

Vai onko musta vaan tulossa katkera vanhapiika?

 

suhteet oma-elama rakkaus seksi

Mä en ymmärrä itteeni

Tapasin miehen, miehen joka olisi monilta osilta just eikä melkein mulle sopiva. Mutta (siis miksi edes pitäisi tulla muttaa) en tiedä. Me ollaan siis tavattu vain kaksi kertaa, mutta tuntuu että oltaisiin tunnettu jo kauankin. Ensimmäiset treffit kestivät ainakin 3 tuntia vaan jutellen ja nauraen. Toiset treffit kestivät jotain 7 tunnin paikkaa kun vietittiin kiva sunnuntai yhdessä katselleen elokuvia ja vaan jutellen (ja tietty pussaillen). 

Onko tää jotain sellasta, että kun oon niin kauan ollut sinkkuna, että yritän väkisin löytää jotain huonoja puolia kaverista? Siis meillä on just eikä melkein samanlainen huumorintaju ja juttu luistaa tosi hyvin. En vaan osaa ajatella, että meillä olisi pidemmän päälle tulevaisuutta? Miksen? Siksikö kun haen jotain täydellistä, joka veisi jalat alta? Onko se väärin?

Me ollaan siis tän tyypin kanssa sovittu, että katellaan rauhassa ja ei mitään vakavampaa nyt. Et nautitaan toistemme seurasta ja kattellaan mitä tapahtuu. Mikä siis on tosi kiva, kun viihdyn sen seurassa ja kyllä mä oon siihen sen verran attracted et oli todella lähellä etteikö sänkyyn päädytty jo 😛  Mut joku siitä ihmisestä vaan puuttuu, mitä kaipaa. Tai voiko olla, etten vaan tunne ihmistä tarpeeksi hyvin?

Mä en ole ollut tällasessa tilanteessa sitten moneen miljoonaan vuoteen, kuten varmaan jotkut huomanneet. Miten tällasessa tilanteessa toimitaan? Onko normaalia, että just pitää antaa aikaa ja kattoa? Vai onko tää ihan täysin tuhoon tuomittu? Vai onko mussa vika, että eka kuus vuotta mennään silleen, että haluttaisiin mies ja käydään läpi kaikenmaailman kusipäät ja kun löytyis sellanen oikeesti varteenotettava, joka tykkää susta, niin sua ei kiinnosta, et sä vaan toivot jotain enempi. Vai voiko olla sitä, et kun olen itteeni saanu satutettua niin miljoonat kerrat, että on aika korkea muuri edessä ja jotenkin alitajuntaisesti en usko mihinkään hyvään miesten kanssa?

Onko ok olla ihan sikanirso? Vai onko tää jotain muuta?

 

suhteet oma-elama rakkaus