Onpas ollut kiire viikko. Nyt vasta ekaa kertaa aikaa oikeasti tehdä muutakin kun töitä töissä. Joo kyllä kirjoitan aina töissä tätä blogia. Istuttua 8 tuntia päivässä koneen ääressä, kotona kone on päällä vain, jotta saan Netflixin näkymään telkkarissa (ja ei mulla ei ole mitään hienoa älytelkkaria eli vanhanaikaisesti kaapelilla mennään). Mutta joo, tosiaan yleensä alkuviikosta on hyvin aikaa selailla nettiä ja päivitellä blogia, mutta tällä viikolla ei. Mikä toisaalta on oikein mukava asia, koska kiirehän tarkoittaa sitä, että aika kuluu nopeammin.

Viime perjantaina olin pitkästä aikaa treffeillä. Oli oikein mukavaa, mutta ei vain sitten loppujen lopuksi iskenyt. Todella hauska tyyppi, mutta jäi jotenkin vähän vässykäksi. Kyllä illan päätteeksi pussattiin ja ollaan viestejä vaihdettu muutamia. Tuntuu vaan, että tunne on molemminpuoleinen ja jos nähdään uudelleen, niin vain kaverina.

Laitoin pari päivää sitten viestiä opettajamiehelle, koska en ollut kuullut mitään. Meni pari päivää tyypiltä vastata ja pahoitteli kyllä tilannetta. Tosiaan oli, ettei ole vielä millään tavalla ihan oma itsensä. Vie aikaa päästä takaisin ns. normaaliin rytmiin (ajatuskin jos nyt joutuisin käymään läpi oman äitini kuoleman… menisi monia kuukausia, että olisin edes hiukankaan oma itseni). No kuitenkin kysyin mieheltä ihan suoraan, että haluaako mun jättävän sen rauhaan kokonaan. Sanoi, että tykkää kun laitan viestiä. Sanoi, ettei voi todellakaan odottaa että odottaisin, muttei halua laittaa välejä poikki. Sanoi, että haluaa olla täysin 100% oma itsensä, jotta voi keskittyä muhun (tai ketä nyt esmes deittailisikaan) täysillä. Sanoi, ettei olisi nyt reilua mua kohtaan alkaa tapailemaan, koska aika ei ole hyvä.

Ymmärsin täysin. Todellakin. Jatkettiin kuitenkin viestittelyä ja tullaan jatkamaan. En kuitenkaan aio odottaa ja ehdottomasti tapailen muitakin, jos vaan treffikutsu käy. Tässä miehessä on vaan jotain tosi sympaattista, miten se puhuu asioista. Kertoo totuudenmukaisesti tilanteista, kiertelemättä. Eikä heitä mitään limaisia yltiöromanttisia kommentteja. Ei vaan kertoo juuri missä mennään ja kuinka pahoillaan on tilanteesta. Ettei odota, että odotan, mutta tietenkin haluaisi jossain vaiheessa tavata. Valitettavasti kun ei vaan voi tietää tuleeko ikinä tapahtumaan, niin en voi vaan istua ja odottaa.

Kuitenkin kokonaisuudessaan tuli hyvä olo, että saatiin juteltua. Kuultua, että on jo parempaan päin, vaikka hyvin vaikeaa edelleenkin on. Kyllä mulla taas pieni toivonkipinäkin palasi. Pitää vaan järkeä käyttäen yrittää sanoa itelleen, ettei kannata liikaa jäädä kiinni tähän kun ei voi ikinä tietää.

Onneksi huomenna on perjantai ja viikonlopuksi kaikkea kivaa suunniteltuna niin ei ole pahemmin aikaa analysointiin ym.  🙂