24h

Olen aina ajatellut että tietynlaisen etäisyyden ylläpito on ensiluokkaisen tärkeää. Jatkomiesten nukahtaessa sänkyyni olen usein tutkiskellut tuntemuksiani ja löytänyt pelkkää tyhjää fyysisen hyvän olon takaa. Rauhallisin mielin ja tyytyväisenä olen hyvästellyt miehet seuraavana päivänä, ajatellut että minusta on ehkä sittenkin seksuaaliseen kanssakäymiseen ilman tunteita. Osaan sittenkin!

Kunnes kuluu maagiset 24 tuntia. 24 tunnin sisällä jokin päässäni naksahtaa ja huomaan miten jään miettimään toisen varovaisia kehuja, silmien syvyyttä tai kauluspaidan kuosia. Yhtäkkiä olenkin kykenemätön keskustelemaan kenenkään kanssa. Melkein ajan pyörällä bussin alle, unohdan ostaa kaupasta ruokaa, kuuntelen hienovaraisia rakkauslauluja. Tarkistan puhelimen uudelleen ja uudelleen. Hätäännyn vähän. Mitä jos se ei tykkääkään? Ja sitten huomaan että tapaamisestamme on kulunut vasta tasan vuorokausi. Niin vähän!

Tämä tapahtuu joka kerta. Olen emotionaalisesti lutka: tunteeni heräävät hetkessä. Kuuntelen toistolla miehen tekemää kappaletta minusta. (Onneksi vähän eri meininki kuin Klikkaa Mua -jaksossa!) Yritän vastustaa kaikin voimin, mutta mietin jo miten viedä tilannetta eteenpäin. Analysoin. Sotkeennun omiin verkkoihini.

Olisipa aivoissani off-nappula.