200 minuuttia

Kävin ensimmäisillä Tinder-treffeillä viime postauksen miehen kanssa. Miehen joka vaikutti yli-innokkaalta, vähän sosiaalisesti lahjattomalta, muutenkin epäilyttävältä. Valmistauduin treffeille lukemalla hyviä vinkkejä pakkien antamiseen, ajatellen että ainakin saan jotain kirjoitettavaa blogiin jos pahin tapahtuu. Ei mun tarvitse olla kuin 60 minuuttia.

Hän odotti minua tapaamispaikalla, ilahduin siitä että hän oli pidempi kuin minä.

Siirryimme lähimpään baariin, hän joi kahvia ja minä vehnäolutta. Puhuimme Tinderistä, ärsyttävistä muusikoista, ruoanlaitosta, politiikasta, kaikesta. Minuun vetosi hänen pitkä palopuheensa pukujen ja hyvän pukeutumisen puolesta. Meillä on omat bileet, vanhojen barokkisohvien joukossa, valtavassa korkeakattoisessa salissa.

Upotessani siniseen samettisohvaan huomasin etten enää kuunnellut mitä hän sanoi. Katsoin eleitä, en aavistanut profiilikuvista että hän olisi näin komea. Hänen kertoessaan tarinoitaan mietin millaista olisi suudella täällä ja nyt. Tai kunpa hän halaisi minua kadunkulmassa!

Lopulta minun oli lähdettävä, heikotti koska olin syönyt tunteja sitten. Emme puhuneet sanallakaan jatkosta, kadunkulmassa hän kiitti seurasta ja vilkutti kääntyen jatkamaan matkaansa.

Minä jäin risteykseen, hapuilin korvanappeja, mietin miten hitossa tässä nyt pääsi käymään näin.

Hän oli ihana.