Amélie-syndrooma

Olen viimeisen viikon aikana tavannut kolmea miestä.

Ensimmäinen kertoi treffien ensimmäisen viiden minuutin aikana tyttöystävästään.

Toisen kanssa oli selkeästi jonkinlainen jännite kun kävelimme kolme tuntia läpi kesäisen pääkaupungin. Sitten menimme puistoon, jossa hän avautui jälleen entisestä tyttöystävästään. En enää tiedä miten monta tuntia olen jo kuunnellut ja lohduttanut, halannut.

Kolmas tuli luokseni viime yönä, kun puhelimen akku sammui siinä risteyksessä missä meidän oli tarkoitus toivottaa hyvää yötä. Sammuneella puhelimella muut yösijat olivat ulottumattomissa (vai olivatko?), ja kävelimme tämän elokuvaohjaajan kanssa kotiini. Koko matkan hän kertoi menetetystä elämänsä rakkaudesta, entisistä tyttöystävistä ja siitä tytöstä, johon hän ihastui mutta joka oli jo hänen ystävänsä haavissa. Aamuespresson jälkeen mies sanoi että näemme toisiamme kuitenkin, halusimme tai emme. En tiedä onko tämä kohteliaisuus vai loukkaus.

Olen jäänyt jumiin Amélie-syndroomaan: minua ei huomata. Olen se jonka puoleen käännytään kun halutaan avautua, se johon voi aina luottaa, se jonka luona voi yöpyä ilman mitään taka-ajatuksia. Kuuntelen kaikki toiveet ja huolet, huomaan ettei sanoillani ole oikeastaan merkitystä kunhan olen läsnä. Tuntuu siltä kuin olisin näkymätön.