Lauantai-ilta

Olin eilen juhlissa liian lyhyessä paljettihameessa, kahden miehen ristitulessa.

Pikku Prinssi viestitteli minulle jo ennen juhlia ja paikan päällä kun ei löytänyt minua. Kun tavoitin hänet viimein, hän meni täysin lukkoon sopertaen jotain siitä miten on hämmentynyt juhlapaikasta ja ihmisistä, eikä osaa olla. Hänellä oli päällään se paita, josta tietää minun pitävän.

Illan kuluessa hän ei aloittanut ainuttakaan keskustelua kanssani, vaikka tuijottikin minua koko ajan, missä ikinä olinkaan. Joka kerta jos yritin aloittaa keskustelun hän vastasi hyvin lyhyesti tai sopersi jotain epämääräistä ja lähti pakoon. Tuntui typerältä että sain hänet lukkoon. Mutta kun Pikku Prinssi ei ole oikeasti ujo! Katsoin vierestä kun hän hurmasi jokaisen jolle puhui, ja ystävieni kanssa hän jutteli pitkään ja vuolaasti. Minulle hän tuskin sanoo enää mitään kasvokkain. Tänään hän lähetti tekstiviestin loppuillasta ja sen hämäryydestä, enkä tiennyt mitä vastata.

Myös Kirjailijatukka ilmaantui paikalle, hän oli aina siellä missä minäkin, kertoi olevansa viimein zen. Hän jäi vielä kun hänen kaverinsa lähtivät, ja jotenkin olen varma siitä että hän mittailee minua. Siitä katseesta ei voi erehtyä.

Olen liian kärsimätön ja impulsiivinen, mutta silti päätin eilen olla saalistamatta Pikku Prinssiä. Hänen on saatava suunsa auki. Aamuneljältä syödessäni yksin kakkua kotona mietin ettei tästä tule yhtään mitään, kunnes ehkä ymmärsin hänen etenemisensä pitkän, monta kuukautta kestävän kaaren siinä missä itse lasken päiviä ja viikkoja. En tiedä jaksanko odottaa.