Olen aina ajatellut että tietynlaisen etäisyyden ylläpito on ensiluokkaisen tärkeää. Jatkomiesten nukahtaessa sänkyyni olen usein tutkiskellut tuntemuksiani ja löytänyt pelkkää tyhjää fyysisen hyvän olon takaa. Rauhallisin mielin ja tyytyväisenä olen hyvästellyt miehet seuraavana päivänä, ajatellut että minusta on ehkä sittenkin seksuaaliseen kanssakäymiseen ilman tunteita. Osaan sittenkin!

Kunnes kuluu maagiset 24 tuntia. 24 tunnin sisällä jokin päässäni naksahtaa ja huomaan miten jään miettimään toisen varovaisia kehuja, silmien syvyyttä tai kauluspaidan kuosia. Yhtäkkiä olenkin kykenemätön keskustelemaan kenenkään kanssa. Melkein ajan pyörällä bussin alle, unohdan ostaa kaupasta ruokaa, kuuntelen hienovaraisia rakkauslauluja. Tarkistan puhelimen uudelleen ja uudelleen. Hätäännyn vähän. Mitä jos se ei tykkääkään? Ja sitten huomaan että tapaamisestamme on kulunut vasta tasan vuorokausi. Niin vähän!

Tämä tapahtuu joka kerta. Olen emotionaalisesti lutka: tunteeni heräävät hetkessä. Kuuntelen toistolla miehen tekemää kappaletta minusta. (Onneksi vähän eri meininki kuin Klikkaa Mua -jaksossa!) Yritän vastustaa kaikin voimin, mutta mietin jo miten viedä tilannetta eteenpäin. Analysoin. Sotkeennun omiin verkkoihini.

Olisipa aivoissani off-nappula.

Olin viikonloppuna festareilla kun tapasin pitkästä aikaa samassa kaveripiirissä kulkevan vanhan tapailuni. Kyseessä on viiden vuoden takainen ”the one that got away” – ihastus: olimme kummatkin ihastuneita toisiimme, mutta liian nuoria ja ujoja. Kaikki jäi vain jossitteluksi. Hän erosi vastikään pitkäaikaisesta tyttöystävästään, siispä ensimmäistä kertaa vuosiin saatoimme jutella vapautuneesti.

Festareiden, jatkojen ja jatkojen jatkojen jälkeen pyöräilimme luokseni. Humalatila oli molemmilla aamukuudelta jo melkoinen, ja ”menetetyt halaukset ja suukot” yritettiin ottaa kiinni korkojen kera. Kuten arvata saattaa itse aktista ei tullut mitään, mutta kerrankin nukahdin jonkun kainaloon.

Aamulla odotin samanlaista meininkiä mitä nuorilla kotiin raahaamillani muusikkopojilla: odotin että hän lähtee heti herättyään, varoo edes hipaisemasta ja katoaa. Mutta ei. Herättyään hän otti minut viereensä, halasi ja silitti. Puhuimme kaikesta – musiikista, hänen päättyneestä suhteestaan, aiemmasta säätämisestämme, elämän arvoista, matkustelusta, vinyyleistä. Olin jo unohtanut miten hyvältä tuntuu vaivattomuus ja se, että joku ymmärtää ilman selittämistä tai lauseen päättämistä.

Vaivattomuus tosin kärsi hetkellisesti, kun en oikein ymmärtänyt hänen yhtäkkistä analyysiään hengailustamme. Sen ymmärsin että hänkin oli yllättynyt keskustelun helppoudesta ja vihjasi että meidän täytyy yrittää harrastaa seksiä selvinpäin. Sitten hän kertoi ettei halua loukata tunteitani eikä tullut luokseni vain hummaillakseen. Jotenkin olen solmussa ”en halua loukata tunteitasi” – lauseen kanssa, kun en ymmärrä viittaako se siihen että olemme kavereita ja puolituttuja kuten aiemminkin, vaiko siihen että ilmassa saattaisi olla jotain muutakin. Möläytin hienon vastauksen tähän, ”ai mitkä tunteet?”

Iltakuudelta lähtiessään hän huikkasi ovelta ”jatketaan tästä taas.”

Hymyilyttää.

Voi ei, en halua tykästyä taas!