Heinäkuussa Tinderistä löytyi kiva Budapestissa matkaava muusikkomies, jonka kanssa viestittelimme hänen reissujensa ajan. Kului melkein kuukausi ennen kuin olimme samassa kaupungissa samaan aikaan, ja odotin innolla tämän ahkerasti viestittelevän miehen tapaamista.

Treffipäivä koitti ja vatsanpohjassa lepatti kun lähestyin tapaamispaikkaa. Helteinen loppukesän päivä, kuvista tuttu mies istui rappusilla huppu päässään. Mies oli ensi tervehdyksestä asti todella varautunut, ja heti aluksi tuntui siltä että positiivisuuteni katoaa jonnekin mustaan aukkoon. Vaikutti siltä kuin hän ei haluaisi antautua kommunikoimaan kanssani. Hän puhui ainoastaan negatiivisista asioista, miten työt on paskaa, elämässä ei ole mitään suuntaa, miten kolme viimeistä vuotta ovat olleet täysin kaameita, miten entinen tyttöystävä on käynyt huutamassa eteisessä. En tiedä miksen hylännyt miestä siihen paikkaan, vaan istuin kiltisti treffeillä ja katsoin kun pöytäseuralainen söi juustosnackseja valitustensa välissä. Missä oli se huumorintajuinen ja kiva mies jonka kanssa olin viestitellyt? Lähtiessä ajattelin että tämä juttu oli tässä. Huti taas!

Jonkin aikaa tapaamisen jälkeen mies jatkoi viestittelyä whatsappissa, lähetteli kuvia päivistään. Salakavalasti keskustelu lähti taas käyntiin ja ennen kuin huomasinkaan viestittelimme taas joka päivä kaikista mahdollisista asioista. Halusin uskoa hänestä hyvää, siispä yritin piristää. Kirjoitin positiivisia viestejä, kannustuksia. Ja silti hän valitti työpäivistään, lisääntyneestä painostaan, kaikesta. Hän osasi olla myös todella hauska, ja päätin antaa vielä uuden mahdollisuuden. Ehkä ensitapaamisella miehellä oli ollut vain huono päivä, ehkä hän ei uskaltanut olla rennosti seurassani ja niin edelleen. Pyysin häntä uimaan.

Seuraavana elokuisena lauantai-iltana istuin rannalla ankeuttajan kanssa. Täältä rannalta näkyy mun työpaikka, voi helvetti! En mä voi tulla uimaan, tossa on joku vitun kivikko, ei tämä ole mikään hiekkaranta. Toit herneitä? Mä vihaan herneitä! Mä oon vihannut niitä jo lapsesta asti, hyi helvetti, syö ite. Ja niin edelleen. Muutama huomautus kauniista kurkiparvesta tai niityn laidalla hengailevasta peurasta ei pelastanut iltaa, ja mietin koko uintiretken ajan ettei olisi pitänyt tulla ollenkaan. Olisin voinut viettää illan niin paljon paremmin!

Uintiretken jälkeen hän jatkoi viestittelyä. Maanantaiaamuna herätessäni puhelimessa odotti viesti, hyi helvetti taas on aamu. Maanantaina flippasin. Kirjoitin selkeästi toista äitiä etsivälle ankeuttajalle että olisi syytä harkita psykiatria. Kyllä minä masennuksen tunnistan, ja vastauksena tuli epämääräinen kyllä elämässä jotain hyvääkin on… Se jokin vaan ei ole tarpeeksi. Kerroin hänelle ettei meidän varmaankaan kannata tavata enää, ja hän tulkitsi tilanteen niin että minä olen liian masentunut tavatakseni häntä tai ketään muutakaan. 

Kuukausi myöhemmin heräsin eräänä aamuna siihen että tämä mies soittaa ”vahingossa” minulle töistä aamukahdeksalta. Kun kysyin unenpöpperössä kuka soittaa ja miksi, mitään vastausta ei tullut, vain epämääräistä muminaa. Lopulta löin luurit. Mies ei pahoitellut vahinkopuheluaan, laittoi vaan viestin että ”sekos” ja kuvan jostain lelukilpikonnasta. Priceless.