Eilen olimme alkuillasta Pikku Prinssin kanssa ystäväni luona. Hän kertoi minne kaikkialle aikoo matkustaa kanssamme, ja miten elokuvan katseleminen ei ollut se syy miksi hän tuli käymään. Sovimme tapaavamme myöhemmin yöllä keskustassa. Kahteen asti kaikki sujui suunnitelman mukaan, hän oli viestitellyt minulle ja soitellut perääni, etsinyt minut yökerhosta. Hetken luulin että jää on viimeinkin murrettu, kunnes alkoi sarja epämääräisiä häviämisyrityksiä ja välttelyä. Hän ei puhunut minulle kahden kesken mitään. Sain hänet hetkeksi tanssilattialle kanssani, mutta The Smithsin There Is A Light That Never Goes Outin jälkeen hän halusi lähteä. Seurasin, vaikka selkeästi hän ei olisi halunnut minun seuraavan. Vain hänen ystävänsä jutteli kanssani, ja muutama hetki myöhemmin he päättivät lähteä kotiin. Epätoivoisesti tarjosin jatkoja, mitä vain. ”Ei pysty, nyt ei vaan pysty…”

Suutuin taas. Käskin ystävän välittää terveiseni, ”kerro etten pidä hänestä enää”. Tietenkin puolta tuntia myöhemmin lähetin tekstiviestin missä kielsin kaiken sanomani. Ei vastausta.

Miten tässä taas kävi näin, että täysin varmana pitämäni juttu hajoaa kasaan ja löydän itseni aamuyöllä itkemästä asuntoni lattialta. Ja ei, tilannetta ei parantanut se kun näin Kirjailijatukan pokaamassa jotain nuorta naista ulko-oven tuntumassa kävellessäni ulos. Hän oli kuin ei tuntisikaan minua.

En voi ymmärtää onko oikeasti mahdollista että olen kuvitellut taas kaiken. Luulin että hän tykkää minusta, olin täysin varma. Nyt käyn läpi jomottavassa krapulassa jokaista yksityiskohtaa eiliseltä. Miksi hän halusi nähdä minut jos ei halunnut puhua kanssani? Miksi hän kävi pyytämässä DJ:ltä minulle kappaletta lähteäkseen pakoon hetkeä myöhemmin? Miksi hän soitteli perääni koko illan mutta käyttäytyi kaveriensa edessä niin kuin minua ei olisikaan? Miksen saa hänestä mitään selvää? Vai onko tämä kaikki taas omaa ylireagointiani? Olen niin sekaisin ja turhautunut, etten tiedä mitä tehdä enää, muuta kuin laittaa puhelimen kiinni. Ja luonnollisesti, tykkään hänestä nyt pakkomielteisemmin kuin koskaan.

Jäin tänään kiinni siitä, että valitin miten kaameaa on kun ihastukseni on ihastunut minuun. Säännön vahvistavasta poikkeuksesta kuuluisi nauttia, mutta sen sijaan kitisen ja marisen. Ahdistusta ei helpottanut ystäväni kommentti kirpparilta ostamastani rotsista, ”toihan sopii täydellisesti rokkipojan tyttöystävälle…” Eääh!

Tämä on niin tyypillistä minulle. Heti jos joku osoittaa vastakaikua niin tulee tarve perääntyä, vaikka mitään ei olisi varsinaisesti tapahtunutkaan. Mielessäni olen pelannut tämän tilanteen jo liian pitkälle, ja toisen ylisöpöt jäätymiset, kappalevalinnat ja kissaviestit ällöttävät.

Ja kuitenkin tiedän, että mikäli hän kääntäisi selkänsä minulle nyt niin olisin ihastuneempi kuin koskaan. Miksi aina pitää haluta sitä mitä ei voi saada? Ja miksi lumous on vaarassa haihtua jos haluamansa viimein saavuttaa? Tekisi mieli läpsiä itseäni poskille.