Kun tapailujuttuni dumppaa minut lounaan päätteeksi:

Niin, en ollut itsekään kovin innoissani tästä jutusta. Silti risoo se että toinen sai suunsa auki aiemmin! Ei sille mitään voi jos ei vain natsaa tai jos ei tunnu luonnolliselta. Hän koki kuitenkin tarpeelliseksi keksiä syitä jotka myös itse nimesi tekosyiksi:

”Me nähdään niin harvoin, ei tää sen takia etene minnekään. Vaikka ei se ole kyllä siitä kiinni etteikö mulla olisi aikaa…”

”Musta tuntuu etten mä halua sitoutua kehenkään.” Klassikko. Itse olen tosin vielä sitoutumiskammoisempi!

”Mulla on niin paljon omia juttuja, etten pysty nyt mihinkään tapailujuttuun. Tai siis en varmaan ole tarpeeksi huomaavainen. En pysty keskittymään tähän tai ylipäätään ajattelemaan mitään muita kuin työjuttuja. Mulla ei ole aikaa ajatella sua.”

”Meidän juttu lähtee ihan samoista lähtökohdista kuin mun eksän kanssa. Tällä siis tarkoitan sitä, että meillä on ihan samat kiinnostuksen kohteet.” Kun kysyin mitä nämä kiinnostuksen kohteet ovat, hän keksi ainoastaan saman musiikkimaun kertoen samalla miten hänen suurin tinderöintiperusteensa on nimenomaan samanlainen musiikkimaku. Pettämätön logiikka siis.

Loppukaneetti oli kadunkulmassa lausuttu ”jos törmätään viikonloppuna baarissa niin ei meidän nyt ainakaan tarvii toisiamme vältellä!”

Huhhuijaa taas. Viikonlopun suunnitelma: ”hyvät” humalat ystävien kanssa + yöhön metsästämään parempaa seuraa!

Olen tapaillut kiharatukkaa kohta kuukauden. Olemme käyneet museossa ja keikoilla, yökyläilleet toistemme luona. On kiva herätä viikonloppuisin jonkun vierestä kuuntelemaan Princeä. Olen saanut sen mitä tilasin: tapailujutun ilman sitoumuksia.

Mutta.

Koko ajan on läsnä tunne siitä, ettei tämä voi jatkua näin. Kaikki on ihan kivaa, mukavaa, samantekevää. Kiusalliset hiljaisuudet eivät ole hävinneet mihinkään. Tuntuu siltä kuin oltaisiin hypätty huuman ja ihastuksen ohi suoraan arkeen ja siihen hetkeen kun pikkuasiat alkavat ärsyttää. (Miksi toisten on ihan pakko mässyttää suu auki syödessään!). Tuntuu siltä että epäihastuneisuus on molemminpuolista vaikka yhdessä on välillä tosi hauskaakin. En tiedä pitäisikö lopettaa tämä virallisesti, vai antaa suhteen vain hiipua pois.

Aamuöisin kiharatukan nukahtaessa viereeni mietin Pikku Prinssiä.Viimeksi baarissa hän sai kohtauksen kuullessaan että olen suudellut toista. Kaipaan sitä millä intensiteetillä hän suhtautuu asioihin verrattuna tapailuuni, jonka fiiliksistä ei oikein voi olla varma missään tilanteessa. Kerrankin kun tapailen, tapailen väärää tyyppiä. Ne oikeat tuntuvat pysyvän aina yhtä saavuttamattomina.

Jotain hyvääkin tässä kaikessa on. Uskon nyt tietäväni mitä haluan. Ja se jokin on jotain muuta kuin ”ihan kiva.”