Poissaolon alkeet

Sain eilen kutsun tapahtumaan, jossa tiesin ihastukseni olevan. Jos olisin ollut minä parin viikon takaa, olisin sen kummempia ajattelematta mennyt paikalle. Yrittänyt. Analysoinut. Langennut lisää. Kävellyt yksin tai yhdessä kotiin.

Mutta eilen päätin että nyt riittää. Rajani on tullut vastaan. Ehkä toisessa ajassa ja paikassa jotain voisi tapahtua, mutta ei nyt. En jaksa enää taistella, haluan luovuttaa, haluan antaa asioiden mennä omalla painollaan. Koska lopulta haluan jonkun joka haluaa juuri minut. En jaksa olla enää kenenkään varavaihtoehto.

Niinpä minulla on uusi agenda: välttely. Välttelen häntä viimeiseen asti, ja yritän pakottaa päähäni ajatuksen siitä, ettei mitään koskaan ollutkaan. (Vaikka tiedän että sillä sekunnilla kun kohtaan hänet jossain, joudun taas kuilun reunalle.)

Byronia lainaten, poissaolo on lääke rakkauteen. Mutta onko se oikeasti? Neljän vuoden takainen, tapailustamme laulun kirjoittanut nuori mies toivoi hiljattain että muuttaisin samaan kaupunkiin. Hän saa minut joskus epäröimään, että jotkut asiat eivät koskaan muutu, vaikka valitsisi väärin. Vaikka hän on seurustellut neljästä vuodesta kolme. Elämäni miehet kiertävät kehää, uudelleen ja uudelleen. Asiat tapahtuvat aina liian aikaisin tai liian myöhään, ja olen kaikille se toinen, se jonka takia pohditaan tyttöystävän jättämistä.

Yksipuolisten ihastusten kanssa kamppaileville rohkaisuksi Thought Catalogin juttu siitä, miksi yksipuolinen ihastuminen voi olla sittenkin hyvästä: http://thoughtcatalog.com/wes-janisen/2013/08/you-should-fall-for-someone-who-doesnt-love-you/

You’ll see that loving someone who didn’t love you back was totally worth it.

EDIT// Kyllä te arvaatte mitä tapahtui heti tämän tekstin kirjoitettuani. Hän otti yhteyttä, harmitteli etten eilen tullut. Ääh.