_ajatuksia_

Ensimmäinen blogiteksti. Mietin aihetta pitkään, enemmänkin siitä syystä että oli valinnan vaikeus. Mistä aloittaa, mitä haluan kertoa, mistä on sanottavaa. Oivalsin pian, että aloitan millä tahansa aiheella, kaikki ne käydään jossain vaiheessa kuitenkin läpi. Niinpä päädyin siihen, mikä on ollut viime aikoina eniten mielessä; herkkyys ja tunteet. Minut on kasvatettu siihen, että liika tunteiden näyttäminen ei ole soveliasta. Ei liikaa itkua, ei naurua, sillä tunteet ovat heikkoutta. Samaan aikaan lapsi, joka tunsi kaiken niin vahvana sisällään, ei voinut ymmärtää, miksi sitä ei saanut näyttää. Kuinka monta kertaa nieleskelin itkua, kun minulle sanottiin että älä vollota. Montako kertaa nauroin kyyneleet silmissä ja minun käskettiin lopettaa ja rauhoittua. Järki, se on kaiken alku ja juuri. Tunteet ovat ihmismielen heikkoutta. Vasta nyt aikuisiällä olen ymmärtänyt, että minulle sydämen ääni kertoo aina oikean suunnan. Se tunne vatsanpohjassa, ei järki pään sisällä. Se on se, jota tulee seurata, jota pitää uskoa. Olla herkkä kuuntelemaan omaa sisintä, se kertoo vastauksen. Onnekseni olen luonteeltani kohtuullisen jääräpäinen, ja sisukkaasti pitänyt tunteiden näyttämisen repertuaarissani. Kuitenkin edelleen erityisesti kielteisten tunteiden näyttäminen on minulle vaikeaa. En halua loukata kenenkään tunteita, samalla kuitenkin tukahduttaen omiani. Kultaisen keskitien löytäminen on ollut vaikeaa. Usein silloin, kun olen rohkaistunut ilmaisemaan surua tai ärtymystä, jälkikäteen tulee huono omatunto ja pelkään satuttaneeni toista ihmistä. Kun itkettää, samalla hävettää. Sisälläni kuulen äänen, joka moittii minua, älä ole heikko, lopeta itkeminen. Päivittäin tulee eteen tilanteita, joissa nielaisen sanat, jotka soljuisivat jonkun muun suusta vaivattomasti.  Pelkään että en ole uskottava jos näytän tunteeni. Näin minulle on opetettu. Tunteet, herkkyys, ne ovat heikkoja varten. Pitää olla kova eikä päästää ketään ihon alle, siitä seuraa vain vaikeuksia. Mietin usein, miksi minulle on opetettu näin. Mitä se ihminen, joka näin uskoo, on itse kokenut? Miksi hänet on kasvatettu tähän, ja miksi hän on halunnut siirtää saman ajatuksen lapsilleen?

Herkkyyteni ja tunteikkuuteni lienee jopa erityisherkkyyttä, vaikka tätä trenditermiä kavahdankin. Aistin tunnelman ja energiat tullessani huoneeseen; onko siellä juuri riidelty, naurettu, itketty. Tunnen voimakkaasti rakkauden, surun, onnen, vihan. Tunteiden ääripäät ovat minulle päivittäisiä. Tuoksut, maut, kosketukset, äänet. Musiikki saa sieluni laulamaan ja herkistymään. Itken vuolaasti kuullessani kauniin kappaleen. Saan uskomatonta nautintoa tanssimisesta, vaikka ihan yksin olohuoneessa. Lintujen laulu hiljaisessa metsässä, onko ihanampaa?! Lasten nauru, vauvan tyytyväinen inahdus keskellä unimaata, ne saavat minut liikuttumaan. Ruoka ja juoma, maistan pienetkin nyanssit. Vaatteiden saumat hankaavat, villaa en voi käyttää ollenkaan.  Toisaalta on äärettömän raskasta tuntea ja kokea kaikki koko ajan moninkertaisesti verrattuna moneen muuhun. Onneksi ympärilleni on osunut (onko sattumia..) ihmisiä, jotka ovat samaa kaliiperia kanssani, jotka ymmärtävät minua ja tunteitani. Vastapainona tälle kaikelle koen tarvetta vetäytyä omaan rauhaan, ottaa happea, vetää henkeä. Silti; en vaihtaisi tätä mihinkään. Yritän oppia ymmärtämään itseäni, omaa erityislaatuisuuttani, ja rohkaisen muitakin tähän. Haluan olla minä, kaikkine tunteineni ja herkkyyksineni. Enkä suostu häpeämään.