work hard – play hard

Niin paljon on tapahtunut taas muutamassa päivässä.

Tapasin eksäni ”sattumalta”. Nousin torstaina töiden jälkeen vaan ”väärään” bussiin ja menin sinne missä tiesin ehkä näkeväni hänet. Aloin itse ensiksi jänistämään, että uskallanko edes mennä moikkaan häntä vai mitä teen. Ravasin kahden bussipysäkin väliä ja toivoin, että hän huomaisi mut eikä toisinpäin vaan. Pitänee huomauttaa tässä kohtaan, etten ole mikään hullu stalkkeri tai mtn. Ylempi voima (enkä puhu Jumalasta nytten) kaiketi laittoi mut menemään siihen bussiin ja katsomaan mitä tuleman pitää. 

Kuitenkin siis, eksäni huomasi mut lopulta ja sitten me vaan juteltiin seuraavat kolme tuntia ulkona koko meidän suhteesta ja kaikista kuulumisista. Mulla on sitä hirveä ikävä ja haluaisin vaan et voitaisiin sysätä kaikki paskat jutut ja aloittaa puhtaalta – me kun kuitenkin rakastetaan vielä toisiamme. Mä kun olen toivoton romantikko ja uskon, et jos kaksi ihmistä rakastaa toisiansa niin ne voittaa mitkä tahansa vaikeudet, jotka ne kohtaa elämässään. Tässä meidän tapauksessa niin vaan ei ole. Eksä ei halua palata yhteen, eikä halua selvitellä enää mtn. Hän on varma. Samaan aikaan kuitenkin niin ristiriitainen sanoessaan, että hän rakastaa mua, mutta ei halua olla mun kanssa enää. 

Tuntuu siltä, että kaikki ihmiset (perhe ja ystävät) ovat saaneet jo hirveän annoksen omasta ns purkautumisistani. Joskus soitan vaan äidilleni ja itken, etten tiedä mitä teen. Olo on kuin seisoi risteyksessä, josta voi mennä oikealle taikka vasemalle. Tosin mä en vaan tiedä et kumpi mun pitäisi valita. Olen ihan hukassa.

Odotan vaan, jotta tulisi tulokset noista kouluista et jos saisi syksyllä jotain muuta ajateltavaa ja jotain odotettavaa. On aika jatkaa eteenpäin. 

(kuva http://lovequotesplus.com/)