Olen usein pohtinut ja kuullut myös muiden pohtivan kysymystä ”Meneekö lapsi rikki huutamalla?” ja sitä ”Olinko liian ankara?”. Kuulun itse myös niihin vanhempiin, joka joskus korottaa ääntänsä lapselleen sekä olen tämän vuoksi kärsinyt ajoittain huonosta omastatunnosta.

Nämä kysymykset ovat myös saaneet minut miettimään paljon samalla omaa lapsuuttani ja sitä, miten huutaminen minuun vaikutti vai vaikuttiko lainkaan. Olen myös miettinyt, mitä muistan itse niistä lapsuuden aikaisista riita ja huuto tilanteista.

Aika on muuttunut siitä ajasta hyvin paljon lasten kasvatuksen ja vanhemmuuden suhteen ja sen suhteen, miten niistä asioista puhutaan ääneen. Ajattelen usein, että nykypäivänä vanhempana oleminen on vaikeampaa kuin ennen, koska aina löytyy joku, joka on valmis arvostelemaan tai tuomitsemaan toisen kykyä toimia vanhempana, teki sitten mitä hyvänsä ratkaisuja. Ehkä se johtuu siitä, että nykypäivänä on hyvin erilaisia tapoja kasvattaa lapsia.

”Joka vitsaa säästä se lastaan vihaa.” Oli vanha sanonta, joka on hyvin voimakas ja aggressiivinen lause, sekä todella kaukana nykyhetkestä. Lapsia komennetaan nykyisin leikkipuistoissa varovasti tai oikeastaan pyydetään ”Mennäänkö..”, ”Lähdetäänkö..”. Pelätäänkö nykypäivänä enemmän, että aiheutamme lapselle pettymyksiä vai sitä, että tulemme arvostelluksi ankarina vanhempina. Se joka korottaa ääntään tai komentaa voimakkaammin, ei tule välttymään arvostelevilta katseilta. Mutta kukapa haluaa tulla arvostelluksi ”leikkipuistoraadissa” vanhempana tai kasvattajana. Eihän lapsen uhma katso aikaa, eikä paikkaa. Silti pitäisi pystyä olemaan johdonmukainen.

Olen itse ollut se lapsi, jolle on huudettu paljon ja olin se lapsi, joka tarvitsi sen kovemman sanan. Myöhemmin olen kauhistellut, että eikö vähempi olisi riittänyt? Muistan myös kuulleeni kun, joillekin lapsille sanottiin nätisti: ”Ei saa koskea siihen”, ”Elä tee noin” tai ”Olkaa nätisti”. Joillekin tämä riitti. Omaan kallooni nämä kehotukset eivät tahtoneet upota. Kyllä minä tiedän kuulleeni vanhempieni sanat ja tiesin säännöt, mutta muistan myös sen tunteen, kun minä halusin päättää ja määrätä. Minkäs lapsi itsepäisyydelleen, paksulle kallolle ja päättäväisyydelle voi, jos kuitenki omasta mielestä oli silloin itse eniten oikeassa. En tiedä, olisiko ne tottelevaisemmat lapset samallaista komentelua kestäneet. Meitä aikuisia, kuin myös lapsia on varustettu eri luonteilla ja tempperamenteilla.

Omasta lapsuudesta muistan parhaiten riitojen jälkeiset keskustelutilanteet, vaikken niin muista itse riitaa. Keskusteluissa minulle kerrottiin, miksi suututtiin, mitä minä tein väärin ja miksi niin ei voi toimia. Se loi samalla tunteen, että minusta edelleen tykättiin, vaikka toimin kuin päätön kana. Muistan myös ne riidat, kun kukaan ei koskaan selittänyt ja kuinka vain piti odottaa, että riidan jälkeinen pöly laskeutuu ja itse riita unohtuu. Ehkei se huutaminen ole niin vaarallista, vaan miten me sen jälkeen toimimme. Autammeko lasta kohtaamaan pettymyksen vai jätämmekö lapsen käsittelemään yksin negatiiviset tunteet.