Yksinhuoltajuutta on monenlaista, se ei aina tarkoita sitä, että on yksin, yksinäinen tai että puoliso puuttuu.

Yksinhuoltajuus voi olla tunne, että hoitaa ja selviytyy arjesta yksin tai, että puoliso ei ole työn puolesta läsnä tai on uusi puoliso ja omat lapset. Arjesta selviydytään kuitenkin yhdessä, mutta päävastuun kantaminen tekee itsestä yksinhuoltajan.

Sitten se perinteinen yksinhuoltajuus jossa, taloudessa elää yksi aikuinen lastensa tai lapsen kanssa. Tähänkin liittyy erilaisia variaatioita vuoroviikot, vuoroviikonloput, nähdään kun sovitaan jne. tapaa on yhtä monta, kuin on perhettä.

On sitten myös nämä totaaliyh:t, eli ne joilla ei ole sitä vastuun jakajaa tai kenen kanssa vuorotella lapsivapaista viikonlopuista.

Itse kuulun niihin edellä mainittuihin. Totaaliyksinhuoltajaäiti, kuulostaa kauhean surulliselta, vaikka olen kaikkea muuta, kuin sitä. En ole yksinäinen, vaikken jaa arkeani kenenkään aikuisen kanssa. Totta kai olen joskus väsynyt, kuin kuka tahansa muukin ihminen, en ole kone. Eikä vanhemmuus aina helppoa ole, mutta en minä sitä helpoksi odottanutkaan. Olen kuitenkin onnellinen tästä elämäntilanteesta sekä äitiydestä ja sen tuomista iloista ja suruista.

Yksinhuoltajaksi voidaan tulla monella eri tavoilla: eron myötä, leskeksi jäädessä, itselliseksi vanhemmaksi tullessa, toisen vanhemman kykenemättömyys vanhemmuuteen, ylläri raskaus. Syitä on monia. On hyvä muistaa, että ihmiset kokevat tilanteet hyvin eri tavoilla ennen kuin teemme oletuksia kenenkään elämän tilainteesta. Esim. yllätys raskaudesta kuullessaan jollekin voi iskeä valtava pakokauhu, pelko ja suru, kun taas toinen voi kokea sen mahdollisuutena ja onnena.

En ole aina ollut yksinhuoltaja, mutta tuolloinkin tehtiin oletuksia jaksamisesta ja pärjäämisestä. Silloin ei minulta koskaan kysytty ”Onko raskasta?”, ”Auttaako sinua kukaan?”, ”Onko sinulla yhtään omaa aikaa?” Ja harmillista tässä oli se, että tuolloin olisin sitä kaivannut, että joku olisi epäillyt tai huomannut minun yksinäisyyden, vaikka tuolloin olikin kumppani. Eli tehtiin oletus: lapsi on ja sormus näkyy, kaikki on ilmeisesti hyvin. Myöhemmin tämän sormuksen puututtua kohtelu muuttui toisenlaiseksi, vaikka itse koin tilanteeni hyväksi ja tasapainoiseksi.

Syy miksi haluisin kirjoittaa tästä aiheesta on hyvin henkilökohtainen. Olen useasti törmännyt negatiivisiin kommentteihin ja epäileviin katseisiin, sen jälkeen olen miettinyt: ”Sanoinko jotain tyhmää? Kerroin vain olevani yksinhuoltaja.” Ikävää on, kun yksinhuoltaja aihetta lähestytään usein negatiivisen kautta. Olen siksi useasti todennut, että olisin normaali, jos olisin rappiolla, koska siten usein yksinhuoltajuus ulkopuolisen silmin näyttäytyy.

Kerran, kun törmäsin ihmiseen ja kerroin hänelle, että minä olen yksinhuoltaja ja näytin samalla esikoiseni kuvaa hän sanoi kylmästi: ”No, näyttää hän iloiselta. Kaippa sillä on kaikki hyvin.” Minusta se oli loukkaava ja alentava kommentti, mutta olin iloinen, että lapseni ei ollut kuulemassa tuota. Muutaman kerran lapseni on ollut todistamassa näitä negatiivisia kommentteja. Itse minä tiedän totuuden ja, että kyseiset kommentit ovat olleet minulle tarkoitettuja, mutta eihän se lapsi sitä tajua. Se satuttaa lastani, oli se kommentti minulle, hänelle tai meille. Eihän kenelläkään oikeasti ole oikeus kommentoida kenenkään elämää. Tämän vuoksi olen kokenut, että olen joutunut monin kertaisesti  todistelemaan asioiden olevan hyvin tai tavallisesti, joka tuntuu itsestä hullulta, koska aiemmin tilanne oli päinvastainen. Olisi ihanaa, ettei aina tarvitse nähdä asioiden negatiivisia puolia, varsinkaan jos ei tiedä koko totuutta. Siispä, oli parisuhdetta tai ei, jokaisella on oikeus olla onnellinen omasta elämästä. Eikä ulkoiset asiat takaa meille onnellisuutta.