The winter’s so cold, summer’s over too soon
Tämä viikko on ollut ihan harmaa ja tyhmä. Koko ajan sataa, masentaa ja ahdistaa. Pelkään, että sää jatkuu tällaisena ensi toukokuulle ja ettei mikään muukaan ikinä muutu. Satutin viikonlopun maajoukkuetreeneissä taas toisen olkapääni ja olen pitänyt tulehduskipulääke-jääpussi-treenitaukoa tämän viikon. Sen seurauksena tuntuu, ettei pää kestä ollenkaan tai mitään.
Valivali nönnönnöö, laitanpa parit kuvat postaukseen josko mieli kohenisi.
Jes, tuntuu jo tosi paljon paremmalta kun palaan tähän päiväiseen työhuoneen ikkunasta avautuvaan näköalaan.
Köpiksessä asuin ystävän luona Nørrebrossa. Se kertoi, miten vielä 7 vuotta sitten sen muuttaessa seudulle talojen edustoilla istuskeli Hell’s Angeleita partiossa, ihmisiä ammuttiin kaduille ja kamakauppa kävi avoimena. Ei sieltä ihan kaikkea rankkuutta ole vieläkään saatu kitkettyä, mutta monilta kulmin seutu vaikutti hyvin kalliomaiselta ja paikoin jopa punavuoriselta omalaatuisine muoti- ja sisustusputiikkeineen ja pienine karkkitehtaineen. Eräästä puodista olisi saanut upeita uikkareita – jos koko 40 cm olisi mahtunut vaivatta.
Muuan toinen liike puolestaan tarjoili vintagehenkisiä sisustusratkaisuja. Ehkä alueen historiaan sopivasti erääksi sisustusvinkiksi oli nostettu ennakkoluulottomasti komea pää vitriiniin. Itse ajattelisin, että takanpäällystrofeena tuo toimisi varmasti vielä paremmin.
Pari pilvipornokuvaa, koska, no, meikä. Ensimmäinen on Alppilasta kuudennesta kerroksesta, toinen Kuopiosta Puijon tornista. Näistäkin näkee, että pilveä on viime aikoina riittänyt.
Kuten mainitsin, normaali treenikausi on taas alkanut. Minä pidän siitä, nautin kun viikoilla on rytmi ja arjessa myös säännöllistä lihaskipua. Pidän derbyn yhteisöllisyydestä, rakastan sitä miten mielet hitsautuvat yhteen hiellä ja kroppa puskee sen ylimääräisen mailin vielä siinä vaiheessa kun kuvittelee sen olevan jo pitkällä mahdottoman tuolla puolen. Pidän näistä ihmisistä, tästä joukkueesta, enkä halua kadottaa yhtäkään näistä koskaan.
Olen keksinyt uuden keinon lievittää alituista mustekuumetta: otan määrävälein pieniä kuvia jonnekin, ikään kuin välipalaksi ja palkinnoksi itselleni että jaksan odottaa (kun on pakko). Alkukesästä luin Kjell Westön kirjasta Halkeamia lauseen, joka jäi kummittelemaan mieleeni. Lause on Leonard Cohenin eikä se biisi (Anthem) mua puhutellut sen kummemmin. En kuitenkaan päässyt fraasista yli ja kaiken kukkuraksi se tuntui tulevan alati ajankohtaisemmaksi, joten päätin ottaa sen vasempaan kylkeeni, heti siihen rintsikkarajan alle. (Ps. Tää kuvien InstaSize-muotoilu hämmentää kovasti ja tekee hassusti tyhjyydennäköä tänne tekstin keskeen. Koetan tottua.)
Lopuksi sitten vielä kaksi internetistä pöllittyä kuvaa, jotka kiteyttävät jotain olennaista minusta ja ajatuksistani juuri nyt. Ensimmäisen löysin Juliette Lewisin Instiksestä, toisen erään ystäväni samaisen palvelun tililtä.
