And sometimes, I tell a story

Tänä aamuna selasin Facebookia rähmää silmistäni hangaten, kuten jokaikisenä aamuna. Seuraan siellä paitsi erilaisia porsaita, koiria ja koomikoita myöskin jostain syystä julkaisua nimeltä Word Porn (…), jolla on välillä jotain ihan oikeasta kirjallisuudestakin ammentavia lainauksia postauksinaan. Tänään sitten tosiaan minulle esiteltiin ranskalainen filosofi nimeltään Hélène Cixous, joka on kirjoittanut mm. seuraavasti:

And I? I drink, I burn, I gather dreams. 
And sometimes, I tell a story. 

Jostain syystä tämä puhutteli minua syvästi, sillä pidän tätä oivallisena kuvauksena monesta hahmosta, mukaanlukien itseni. 

 

Olin äsken pitkästä aikaa prätkäilemässä (edellinen kerta ajoittuu kai noin kuukauden päähän ja tsekkasin juuri tänään kesän kokonaiskilsat: 2000. Naurettavaa.). Aiemmin tuntui tylsältä ajella yksikseen, jotenkin reitit olivat ihan tylsiä ja maisemat huonoja eikä se huoltoaseman sama parkkihappoinen sumppi jaksanut kiinnostaa entistäkään vähää. Tänä kesänä olen kuitenkin löytänyt yksinajamisen riemun eikä seuran puuttuminen enää harmita yhtään. Voi pysähtyä instagrammaamaan kun huvittaa tai olla pysähtymättä ollenkaan. Voi ajaa juuri täsmälleen niin rajoitusten mukaan kuin on aina halunnutkin muttei ole tohtinut ettei pidettäisi nynnynä (kyllä, olen 35 vuotta vanha ja ajattelen edelleen tällaisia). Ja voi rehdisti yllättää itsensä joka kerta ajattelemalla ”tästä mä en kyllä varmastikaan ole vielä koskaan aiemmin ajanut!” vain tajutakseen puolta kilometriä myöhemmin, että niinniin täähän on tää tie kyllä mä tän muistan.

Jossain siellä Vihdin sitten perukoilla zuumailin taidekuvia ja toivoin, että minulla olisi hevonen jolla karauttaa sänkipellolla. Tämä vuodenaika on lapsesta saakka ollut suosikkini, etenkin tällaisina päivinä kun aurinkokin on elonkorjuunvärinen ja paistaa viistosti saaden varjot lankeamaan pitkinä ja dramaattisina.

 

Asiasta oikohöylään: Cyanide and Happiness on yksi parhaita asioita, joita moderni maailma on ulottuvillemme tuonut.