Consseja ja kiiveksiä
Olen viikonlopun aikana katsonut sivusta, kun joukkueeni iloittelee scrimmageiden merkeissä. Korpeaa, voi miten korpeaakin! Tahtoisin olla mukana mellastamassa ja lystinpidossa – sen sijaan istun sivulaidalla ja niistän niistämästä päästyäni. Ne ovat niin taitavia, nuo tyypit joiden rinnalla tavallisesti tahkoan, niin taitavia ja niin rakkaita, että pakahdun kun vain katselen. Toivoisin joskus tulevani yhtä kyvykkääksi, armottomaksi ja kiihkeäksi pelissäni.
Eilen leikin normaalia lauantaivapaata ihmistä (koska treenit oli siirretty iltapäivälle) ja lähdin kaupungille aamupäivästä. Aurinko paistoi ja uusi sininen tukka selvästi häikäisi vastaantulijoita, selailin uunituoretta naistenlehteä ratikassa ja mietin, että kyllä sitä näinkin voisi elää. Huumaannuin tästä kaikesta jotenkin niin, että ostaa losautin uudet conssit – alennuksesta, mutta silti toki aivan turhan tyyriit. No, ovatpa ainakin sietämättömän hienot.
Äiti ja sen mies tulivat lomamatkaltaan Kreikasta (ja jouduin palauttamaan lainassa olleen auton. Kirottua.). Olen kieltänyt äitiä tuomaan tuliaisiksi vaatteita, sillä viime aikoina sen yleensä niin pettämätön esteettinen silmä ja muotivainu ovat menneet kiusallisesti pieleen, ja tuloksena on ollut vaivaantuneita hymyjä ja vaisuja kiitoksia, käyttämättä jääneitä vikaostoksia ja harmia sekä saajan että antajan päässä. Nyt se sitten toikin mulle korvikset, upeimmat ikinä.
Aamulla onnistuin keräämään tolkuttoman kiiviangstin aamupalarahkaa itselleni laatiessani. Kas, kiivithän ovat sangen herkullisia hedelmiä, mutta toisinaan ne vastustavat kuoriensa poistoa ankarasti ja likaisin menetelmin. Joskus, kun taistelu äityy oikein ankaraksi ja kiivi näyttää olevan taistelussa voitolla, lohduttaudun ajattelemalla, että nehän näyttävät oikeastaan vain kohtalaisen kookkaille, karvaisille kiveksille. Tänä aamuna tilanne eskaloitui siihen pisteeseen, että lavastin nöyryyttävän mutta kiusallisen havainnollistavan kuvan kiivikiveksistä ja nautin suuresti julmasta yliotteestani. Siispä tässä: tutkielma kiiveksistä.
En oikein tiedä miten tästä aasinsillan enää kyhäilisi, mutta kiveksethän toisaalta murtavat jään keskustelusta kuin keskustelusta. Löysin sattumalta Facebook-kaverini linkkaamana Meg Allen Studion BUTCH-projektin, joka puhutteli minua syvästi.
BUTCH is a documentary portrait project and exploration of the butch aesthetic, identity and presentation of female masculinity as it stands in 2013-14. It is a celebration of those who choose to exist and identify outside of the binary; who still get he’d and she’d differently throughout the day; who get called-out in bathrooms and eyed suspiciously at the airport; who have invented names for themselves as parents because “Mom” nor “Dad” feels quite right; and who will generally expect that stare from the gender police trying to figure out if they are “a boy or a girl”. It is an homage to the bull-daggers and female husbands before me, and to the young studs, gender queers, and bois who continue to bloom into the present.
, kuvien ”prologissa” sanotaan, ja niin. Siinä oikeastaan kaikki, kaikki millä on väliä, ja kaikki mistä on kyse. Että on tämä maailma, vielä tähän maailman aikaan; että on ihmisiä, jotka vaativat selvitystä kanssakulkijoiltaan ulkonäöstään, kuvittelevat sen olevan heidän asiansa ja oikeutensa ja ei kyllä silloin kun minä olin nuori. Ja että ne urheat, jotka silti kulkevat sydäntään toteuttaen, syytöksiin sen vuoksi vastaten ja joutuen todistamaan itsensä yhä uudestaan ja uudestaan, silti tekevät sen, sillä jokaisella pitäisi olla siihen oikeus.
Niin ja sitten nämä asiat, joita ei koskaan saisi päästää unohtumaan ja jotka siksi on hyvä kirjata muistiin:
