Jos ei kohta tule kevät, muutun perunaksi

Joinain aamuina tuntuu mahdottomalle ajatukselle puhua ihmisille. Yleisesti ottaen olen hyvä aamuihminen: herään salamannopeasti ja korkeintaan lämpimän sängyn jättäminen ähisyttää. Ei mua myöskään kiukuta ihmiset aamuisin (sen enempää kuin normaalistikaan, toim. huom.) enkä koe aamujutustelua sietämättömänä.

On kuitenkin aamuja, joina pelkkä puhumisen fyysinen ponnistus on vain kerrassaan liikaa. Etenkin tänään, kun ääni on vielä osittain lauantaisen maajoukkuepelin seuraamisen jäljiltä mennyttä: vaatii ihan sietämättömän paljon vaivaa saada sanoja ulos. Onneksi en enää työskentele aspassa.

 

 

Semmonen homma vielä, että ajattele jos heräisikin eräänä aamuna ihan vain Kaliforniasta. Tai Karibialta. Tai Hawajilta. Aurinko paistaisi ja koko tämä puoli vuotta kestänyt marraskuu olisikin silkkaa pahaa unta, jota porukalla muisteltaisiin ja jolle naureskeltaisiin. 

Sitä odotellessa ahmin vaihteeksi hasselpähkinäsuklaakeksejä ja värikkäitä Turkinpippureita.

Mun edellisestä oikeasta lomasta on kohta puolitoista vuotta. Väsyttää niin että. Niin.