Treenitauko (kyllä, puhun siitä edelleen. Tästä voi päätellä elämäni yksioikoisuuden tällä hetkellä.) teki uskomattoman hyvää. Kroppa ei enää ole kireä, kivistävä ja uupunut mytty. Pää ei ole enää pimeä, pölyinen sokkelo, jossa törmäilee alituisesti seiniin, satuttaa itsensä ja ahdistuu. Tuntuu kuin olisin saanut jostain tovin lisää jokaiseen päivään; kuin olisin purkanut ja sitten pakannut huolellisesti viikkaillen uudestaan suuren matkalaukun.
Pitkästä aikaa saan derbymustelmiakin, ja sekin tuntuu nyt jotenkin kropan bonuspalkinnolta.
Vietin viikonlopun yksinomaan joukkuetovereitteni seurassa, treeneissä ja sitten lähinnä pelejä yhdessä katsoen ja lojuskellen. Tuntui kuin olisi löytänyt kaapistaan vanhat luottofarkkunsa, joissa aina näytti hävyttömän hyvälle – ja huomannut yhä mahtuvansa niihin. Nämä ihmiset tekevät minulle kodin. Niiden kanssa olen turvassa missä tahansa, niiden seuraan olen aina tervetullut. Olin vähän unohtanut tämän ja siksi tunsin oloni miltei sietämättömän onnekkaaksi löydettyäni taas sinne, missä on nokkelia lempinimiä, meluisia ihmispinoja ja sellaista huumoria, että bisset nenästä.
Sisustusvimma jatkuu edelleen. Viime viikolla hankin uuden roikkalampun ja sijoittelin sen niin, että tuntuu että viihdyn kotona paremmin yksinomaan sen vuoksi. Ostin myös sinkkisen kirjoitustaulun sekä sille tussin. Ideana tietysti on kirjoitella sille somia ja hupsuja viestejä, joita voi sitten kuvata someen ja elää semmost hyvää elämää. Veikkaan kuitenkin, että sille käy kuin keittiön liitutaululle: pippeleitä ja fistaushokemiahan sinne lähinnä riipustellaan.
Nyt on jännittävän tomera ja iloinen vaihe elämässä. Jotenkin tuntuu sille, mille tämä biisi kuulostaa (ei lyriikoiden puolesta, ne on vähän ahdistavat). Tästä tulee vielä hyvä kevät ja hyvä vuosi.
Sen loman kyllä kernaasti ottaisin, ihan vaikka heti.
Stephen Nessen
