Olen (muun muassa) derbyn suhteen krooninen huonon omatunnon potija. En useinkaan usko tekeväni kylliksi ja pystyn suoralta kädeltä nimeämään vähintään kaksi osa-aluetta, joiden tiedän olevan treenaamisessani liian heiveröisillä kantimilla. Moinen ajatusmalli on omiaan lannistamaan mielialaa ja sumentamaan omaa arvostelukykyä: on vaikea hahmottaa osa-alueita, joissa on jo ihan kyvykäs, kun keskittyy pelkästään niihin kehitettäviin. Olen muutamia kertoja derbyurani aikana päätynyt noidankehämäiseen limboon, jossa keskityn vahvistamaan heikkouksiani ja päädyn jynssäämään vain niiden parissa, jolloin pelaan jatkuvasti haastealueella ja oman tasoni alapuolella, mikä johtaa epäonnistumisiin ja hyvien onnistumisen kokemusten saamatta jäämiseen, mistä puolestaan seuraa itsetunnon murenemista ja lisää alisuoriutumista… Yhtäkkiä joukkuekaverit alkavatkin näyttää kilpailijoilta, jotka kaikki ovat oikeutettuja a-joukkuepaikkaan tuhat kertaa minua ennemmin. Pelaamisesta tulee synkkää suorittamista ja ilotonta epäonnistumisten ennakoimista, olo on jatkuvasti turvaton, uhattu ja epävarma.

Miten hienosti sitä ihminen saakaan oman päänsä sekoitettua, vieläpä melko pienellä vaivalla ja läpeensä vilpittömän hyvää tarkoittaen!

Eilen, treenitaukoni kolmantena päivänä luin töistä pihistämääni vanhaa naistenlehteä – ja koin oivalluksen, joka järisti lähes uskonnollisen valaistumisen lailla. Artikkeli saattoi olla jotain ajanhallintaan liittyvää ja varmaankin melkoisen triviaalia huttua ingressistä viimeiseen virkkeeseen. Eräässä kappaleessa käsiteltiin sitä, miten ihmiset vetoavat ajanpuutteeseen koettaessaan peitellä sitä, että oikeasti kernaammin päivystävät somessa kuin lähtevät jumpalle. Jossain ”kellota Facebookissa roikkumasi aika”- ja ”treenaaminen tekee energiseksi, jolloin saat ajallasi enemmän tehtyä”- neuvojen välissä oli lohdullinen, armahtava lause siitä, miten pitää olla realistinen ja ymmärtää, että jostain on luovuttava: että tavallinen työssäkäyvä ihminen ei voi samanaikaisesti sekä treenata maratonille että seurata laatusarjaa kahta jaksoa illassa.

Että tämäkin piti lukea naistenlehdestä viestin sisäistääkseen. Että piti taas jyskyttää päätään petäjään, niellä oksennusta Konosena, painaa leuka rintaan ja kyntää naamallaan yhä uudestaan ja uudestaan. Ja ennen kaikkea: että piti taas joutua vähän romahtamaan, ennen kuin ymmärsi edes alkaa järjestellä elämänsä palikoita uudestaan.

Faktaa: fysiikka minussa tuskin on se heikoin lenkki. Paskalle tsägälle ei luonnollisestikaan voi mitään, mutta jos maailmankaikkeus ei asetu poikkiteloin, pelaamiseni ei jää kiinni kroppani fyysisestä pystyvyydestä. Voin siis mainiosti irrottaa viikostani yhden ruumiillisen treenin ja muuttaa sen esimerkiksi urheilupsykologian lukemiseksi, vanhojen pelitallenteiden analysoimiseksi – tai vaikkapa paskan jauhamiseksi kahvikupposen äärellä. Ei kaadu siihen.

Tämän ymmärtäminen tuntui samalta kuin pään saaminen pinnalle pitkän sukelluksen jälkeen.