Yksi sinkkuna olemisen ehdottomasti tylsimmistä asioista on se, että mikään viihdyke ei tule itsestään. Kaikki pitää itse ideoida ja koollekutsua, pitää ryhtyä ja viitsiä ja soitella ja sopia tai muuten päätyy makaamaan peiton alle koko päiväksi itseään säälimään, eikä siinäkään aina ole mitään vikaa, mutta jos tahtoisi nimenomaan murtautua siitä kehästä ulos, niin itse pitää se oma onni nikkaroida päivästä toiseen.

Toisaalta. Eipä sitten tarvitse tehdä kompromisseja ja odottaa toisen aikatauluja ja suunnitelmia ja tekemisrajoitteita ja päivän fiilistä, sen kun menee ja tekee ja pitää hauskaa. Ja juuri tästä oli kyse minun viikonlopussani, antakaahan kun kerron tarkemmin.

Ensin perjantaina päädyin jälleen haastamaan itseäni ja lähdin meidän B-tiimiä auttaakseni tuomaroimaan naapuriseuran scrimmageen. Mikään tuomarihan en luonnollisestikaan ole enkä säännöistäkään osaa kuin enintään pääpiirteet – ja niitäkin rikon säännönmukaisesti. Yhden pelin olen elämässäni reffannut, silloin Suomen pojat (The Sons of Peaches) pelasivat Ruotsin poikia (The Peaches, #seewhattheydidthere) vastaan aikana, jolloin merbyä ei täällä vielä ollut kuin em. vitsin tasolla. Pilotoitiin uudet säännöt ja koska reffipojat pelasivat (eivätkä ne silloin vielä pelanneet), niin pelaajatytöt sitten tasapuolisuuden nimissä reffasivat (eivätkä ne vieläkään reffaa). Kyse oli siis lähinnä näytösottelusta enkä katso aiheelliseksi mainita kyseistä kokemustani cv:ssäni kovin isoin kirjaimin. Nyt kuitenkin, koska olkapää esti minua pelaamasta ja koska lähes kaikki Suomen oikeat reffit olivat maailmalla jossakin, tartuin pyynnöstä pilliin ja vislailin menemään.

Reffaaminenhan on asia, jota jokaikisen pelaajan kannattaisi joskus kokeilla. Siitä saa merkittävästi perspektiiviä radalle, saattaapa tehdä joitain oivalluksiakin omasta touhuamisestaan. Lisäksi on kivaa, kun kerrankin ne tavallisesti niin kivikasvoiset raitapaidat ovatkin yhtäkkiä samaa jengiä, vitsailevat ja läpsivät olalle ja ottavat mukaan sääntöspekulointeihinsa (ei sillä, että niistä mitään ymmärtäisi. Mutta on mukava seistä ringissä niiden kanssa ja esittää olevansa kartalla ja naureskella tietävästi toivoakseen oikeissa kohdissa.).

Selvisin koettelemuksesta hengissä, minkä vuoksi tohdin tarttua samaan toimeen vielä lauantainakin, meidän omissa treeneissä. Niin kivaa se homma ei ole, että pelaamisen siihen vapaaehtoisesti vaihtaisin, mutta ihan käypää korviketta paremman puutteessa. Life’s so much better on eight wheels.

Lauantaina palaveerasimme A-joukkueemme kesken. Minä saan aina treenaamiseeni järjettömästi uutta motivaatiota ja puhtia noista miiteistä, ja se, joukkuehengen kohottamisen ohella, kaiketi se päämäärä noissa onkin. Kokouksen jälkeen saunoimme, löylyjen välissä kävimme istumassa Pasilan Urheiluhallin parkkiksen laidalla auringonpaisteessa ja tuntui kuin kesä ei olisi koskaan päättynytkään.

Sunnuntaiaamuna kulutin noin viisitoista minuuttia sen harmittelemiseen, että olin kuin olinkin edellisenä iltana ystävien tupaantuliaisissa tullut hieman juhlineeksi ja siemailleeksi viinilasin jos toisenkin. Koko kevät meni (pääosin toki viikonloppuisten aamutreenien vuoksi) niin mainiosti raitistellen, että nyt soimaan itsehillintääni ja moraalista selkärankaani (kulausten välissä) kovin sanoin. Fyysinen olo oli kuitenkin silkkaa terästä, joten voivottelut alta pois hoidettuani solmin lenkkareiden nyörit ja lähdin juoksemaan. Ajattelin ottaa armollisesti, fiilistä kuulostellen ja jopa kävelläkin tarpeen vaatiessa – kissan viikset! Juoksu kulki kevyemmin kuin aikoihin ja ylämäissä puskin höyryveturin (sellaisen elegantin ja vaivattomasti liikkuvan) lailla sunnuntailenkkeilijöiden ohi. Kaikki oli niin helppoa ja kivaa, että kiersin vähän tavallista pidemmän lenkin, ja kun matkaa oli jäljellä enää muutama kortteli, otin vielä loppuun spurtin vauhtikestävyyden herättelemiseksi.
Sairasta.

Heleä sää houkutteli myös prätkäilemään. Kiertelin parinsadan kilometrin verran läntistä Uuttamaata ristiin rastiin ja harmittelin hyvien näköalojen varsille sijoittuvien pysäytyspaikkojen vähäisyyttä. Olen jostain hankkinut pakkomielteen kuvata isojen pyöröpaalien (ei niiden kelmutettujen säilörehupömpylöiden vaan ihan rehdisti heinänväristen jättipyörylöiden) kirjoma pelto, kernaasti vähän mäen harjalta alaspäin, hienojen vitivalkeiden poutapilvien ajelehtiessa häikäisevän sinisellä taivaalla ja auringonsäteiden ehkä sirotessa kuvan yläkulmasta raamatullisesti. Tosi Juhani Palmua. Ehkä seuraavaksi niitä kissatauluja sitten, tai nyt jo, kun kuvatunkaltaista shottia en taaskaan päässyt edes yrittämään.

Ja kun en saa moisia kuvia, otan niitä sellaisista asioita kuten liitutöherryksistä kadussa ja tyhjistä maksalaatikkorasioista. Kallion ydin tiivistyy mielestäni tässä kauniisti.

Sitten käytiin vielä viimeinkin Kruunuvuoren hylätyillä huviloilla seikkailemassa, mutta siitä lisää ensi postauksessa. Tähän hätään totean, että vähitellen alkaa tuntua siltä, että tästä tulee vielä ihan hyvä elämä, ja että onnellinenkin olen taas, hetkittäin.

Olen myös vihdoin päässyt kokeilunhalussani niin pitkälle, että paistoin banaaniräiskäleitä – juuri niitä, joihin tulee vain kananmunaa ja banaania. Kyllä, ainostaan noin puoli vuotta niiden trendaamisen jälkeen. Hurraa, nättejä tuli!