Ihan kiva seiskapuol

3.9.2014 kat von me

Välillä tahtoisin olla puu

Tänään puhuin ystävän kanssa siitä, miten vähitellen, välillä alan olla siellä, että mun toinen isovarvas on sitä mieltä että ehkä nämä kaikki tämän vuoden muutokset ja myllerrykset ovatkin olleet hyvästä ja että ehkä niistä seuraakin hienoja asioita, vähän kuten kaskeaminen aikanaan tuotti viljavaa maata (sittemmin opittiin kyllä sekin, miten maata voitiin viljellä ilman että kaikki piti määrävälein polttaa peruskallioon saakka. Ehkä mäkin opin sen vielä?). Todettiin siihen samaan hengenvetoon, miten taas voimme suorastaan kuulla kasvavamme ihmisinä, kohina käy ja saumat ratkeilee.
Ja kun sanon että välillä olen edellämainittua mieltä, tarkoitan, että useimmiten en ole. Ja sen kasvunkin ottaisin kernaasti pikkuisen maltillisempana versiona, sillä lailla kuin vaikkapa puut kasvavat: päivittäin ja vierestä katsottuna mitään ei näytä tapahtuvan (eikä se varmaan puustakaan tunnu juuri millekään), mutta vuoden päästä ero on jo selvä.

Toinen juttu, mikä iski, osui ja kolahti eilisessä terapiassa oli muuan lause, jota muistan itsekin toistelleeni mutta jonka olin taas ehtinyt unohtaa: Luottamus on tekoja. Luottamus ja rakkaus, molemmat on. Puhe on halpaa ja sitä on maailma pullollaan, mutta lopulta teot ovat ne, jotka vievät perille. Ja jos ei ole luottamusta, ei ole mitään.

Näitä sitten tuumiessani päädyin (kyllä, vasta nyt) Sinkkublogiin. Muistan käyneeni siellä joskus tässä taannoin kääntymässä, lukeneeni yhden postauksen ja poistuneeni vähän tyytymättömänä. Että jormia ja runkkaamista ja eritteitä enkä jaksanut perehtyä enempää. Mutta tämä Henriikka-hahmo vaatikin hieman tutustumista, muutaman postauksen enemmän ja kas, olen fani.

Silloin, kun iskee paniikki ja semmoinen olo, että kukaan ei rakasta eikä kosketa, niin on pakko näyttää tissit julkisesti. Älkää tuomitko. Se on vaan rakkauden kaipuuta.

Sitten vielä semmoinenkin homma, että maltoin tänäänkin pidättäytyä treenaamisesta, vaikka oli luistelutreenit ja kaikki. Luistelin kyllä ja ketteryyttä teputin siinä missä terveetkin lapset, mutta kontaktihommiin en mennyt. Luulen, että olkapää iloitsi siitä – ja syytä saatana olisi, kun uhraan kaikkeni sille ja se vain kiukuttelee kuin happovaivainen vanhus.

suhteet oma-elama ystavat-ja-perhe suosittelen

2.9.2014 kat von me

Shake it off, just shake it off

Usein asiat, jotka oivalluksina iskevät kovimmin, ovat niitä ihan pieniä perusjuttuja – juuri niitä, jotka jokainen jo tietää, mutta jotka pitää jostain syystä kuulla joltain Dr Phililtä, Madonnalta tai vaikkapa omalta äidiltä, jotta ne uskoisi.
Istuin tänään terapiassa ja se sanoi että ”vaikuttaa siltä että sä olet aina tehnyt hirveästi töitä sun parisuhteiden eteen ja joutunut lunastamaan sen rakkauden päivä toisensa jälkeen uudestaan. Entä jos nyt vain istuisit alas ja olisit että ’tuu sä tänne näyttämään, miks mun pitäis rakastaa sua ja katsotaan sitten, haluanko mä tehdä niin?” ja minä nauroin ääneen, niin yksinkertainen se asia oli. Että tosiaan, niinkin voisi olla.
Kotimatkalla sitten, koska dramaattisuus on keskimmäinen nimeni, alkoikin itkettää – ihan vain siitä ajatuksesta, että joka kerran kun joku on sanonut minulle ”se ei ole sun arvoisesi” ja ”senhän tämä menetys on”, se on ollut oikeassa. Se on ollut ihan oikeassa, minä ansaitsen parempaa ja aion sitä myös saada.
Nyt jos osaisin, upottaisin tähän giffin Beyoncésta. En osaa, joten vain linkkaan.

Viikonloppuna pelattiin taas, tällä kertaa Tampereella mutta Turkua vastaan. Voitto heltisi, vaikka joukkue on käynyt läpi melkoisia myllerryksiä viime aikoina, lineupit oli pantu mullin mallin ja ihan upouusia pelaajiakin oli radalla, ensi kertaa a-pelissä. Mulla alkaa olla aika vahva fiilis tästä jengistä ja tästä kaudesta, näyttää siltä, että me selvitään yhdessä ihan mistä vaan (tai sitten se on vain tämä mun täniltainen hybrikseni)!

Olkapää oikuttelee edelleen. Kävin maanantaina näyttämässä sitä työterveydessä ja sain viikon tulehduskipulääkekuurin sekä määräyksen olla rasittamatta sitä. Lenkkeilyhän ei rasita yläkroppaa, järkeilin, ja lähdin sekä eilen että tänä aamuna viideltä juoksemaan. Käsi ylös kuka yllättyi, se oli paljon vähemmän aunuksesta kuin kuvitella saattaisi ja maisematkin ovat tuohon kellonaikaan mitä hienoimmat. Kaupan päällisinä siitä saa hurjan ylemmyydentunteen, kun itse palailee punakkana ja hikeä vuotaen jo kotiinsa siinä vaiheessa kun muilla tuskin herätyskello on ehtinyt älähtää. Mä niin aion olla elämäni kunnossa Dallasissa.

Terapeutti käski mun olla itselleni armollinen ja tehdä asioita, joista mulle tulee hyvä mieli. Kirsikkatomaattien syöminen on sellainen asia, etenkin niiden, jotka ovat kasvaneet äidin omassa kasvihuoneessa meidän saaressa. Tässä maailmassa ei ole mitään herkullisempaa kuin ne.

suhteet oma-elama rakkaus liikunta