Näyttää siltä, että tämä on jälleen kollektiivinen seitsemäs vuosi. Vanha sanontahan kuuluu, että seitsemän vuoden välein ihmisiä myllerryttää ja muutoksia tapahtuu – ympärilläni on meneillään niin paljon kaikennäköistä, että henkeä salpaa silkasta sivustakatselusta. On suloisia, siirappisia rakastumisia, suhteenalkuja ja onnenhetkiä. On katkeria eroja, satutettuja tunteita ja loukattua luottamusta. Suunnatonta onnea ja sietämätöntä tuskaa; kaikkea tätä niin paljon, että musta tuntuu että mun empatiakykyni kauhoo läkähdyksissä pysyäkseen pinnalla tunnehetteikössä, henkihieverissä se läähättää ja polkee ja pinnistelee. Ehkä siksi vietän niin paljon aikaa itsekseni nykyään? Pitääkseni tunteet jotenkin pienempinä ja hallittavimpina?
Vaikka tietysti erilaista itsekseenoloa tämä on kuin silloin 80-luvulla Varsinais-Suomessa, kun istuin himassa kuuntelemassa kasetilta Bryan Adamsia ja kopioin hevosten sukutauluja ruutuvihkoon.

Viikonloppuna pelattiin taas, SM-cupia Turussa, tällä kertaa Kouvolaa vastaan. Olin samassa peliflow’ssa kuin Berliinissäkin, joskin nyt toki vastustajasta johtuen ehdin pelata vielä lunkimmin omaa peliäni (mikä sitten videolta katsottuna näyttääkin siltä, että en ole paljon kiirettä viitsinyt pitää ja olen sen vuoksi onnistunut missaamaan monta ihan helppoa paikkaa…). Oli miten oli, tärkeintä mielestäni nyt on se, että peli-ilo ja itseluottamus ovat jälleen löytyneet. Olen jauhanut niistä jo kyllästymiseen saakka, tiedän, ja aion jauhaa vastakin. Että vaikka tekee tosissaan, ei pitäisi unohtaa sitä, miksi aikanaan on koko hommaan tullut ryhtyneeksi: miksi koko lajia rakastaa ja miksi on joskus kokenut sen olevan panostuksen arvoinen.

Mun peliinvalmistautumisrutiineihin kuuluu syndien pesu ja rullien putsaus – ja peliaamuna sateenkaarisilmämeikin taiteilu. On jotenkin niin hassun oireellista, että aina kun pelit ovat menneet vähän sinne päin tai suorastaan penkin alle, myös tämä fyysinen valmistautuminen on ollut piittaamatonta – ei ole jotenkin lähtenyt edes kovin tosissaan koko bouttiin, ja silti sitten yllättynyt ikävästi, kun peli ei olekaan kulkenut. (Kas, miten oivallinen aasinsilta tästä tulikaan! Tässä tämänhetkinen lempikohtani urheilupsykakirjasta, liittyen tunteiden säätelyyn: ”Maailman Cupin ja Euroopan mestaruuskisojen rangaistuspotkukilpailuja tarkastellut tutkimus osoittikin vastikään, että jos pelaaja riemuitsi tasatilanteessa maaliin uponnutta rangaistuslaukaustaan selkeästi ja voimakkaasti kunnon tuuletuksin nostamalla molemmat kätensä ilmaan, vastustaja epäonnistui kaksi kertaa todennäköisemmin seuraavassa omassa laukauksessaan!”

Maanantaina pidin ihan muuten vain arkivapaan. Nukuin pitkään, söin aamupalaksi tuoretta ananasta ja kävin salilla.

Tehtiin äidin kanssa kevätretki Ikeaan, jossa näin pikkuisen hauvavauvan matkustelevan erään tytön olkalaukussa. Moinen tekee mut ihan heiveröiseksi ja hassuksi hellyydestä, etenkin kun mulla tuona hetkenä vielä sattui olemaan kädessäni suklaakeksipaketti. ”Liikaa hyvyyttä!” huutavat aivot ja tilttaavat.

Vaasanaukiolla on aina välillä satunnaista kauneuttakin, kuten nämä somat pastellijopoystävykset.

Huomasin tänään, että mulla on ikävä tallille muun muassa kaikkien niiden aistiärsykkeiden vuoksi: rehujen ja varusteiden tuoksu, kauranjyvät sormien lomassa, kaikki tällainen paljasjalkakama. Niin sitten menin ja varistin aamurahkan päälle tarkoitettuja pellavan- ja seesaminsiemeniä purkkiin ja mylläsin niitä käsilläni. Vaikutus oli rauhoittava ja hymyilyttävä.