Viikonloppu oli mieletön. Berliini, kevät, t-paitakeli, lähellä ne omat hahmot joilla älyttömimmät ja siksi hauskimmat jutut. Timanttisesti joukkueena pelattu boutti ja rintaa pusertava ylpeys, kun kentällä katselee ympärilleen tai penkiltä kentälle: nämä ihmiset, katso nyt niitä miten hienoja!

Pääsin testaamaan myös urheilupsykaa käytännössä. Alkuverkassa tuntui, etteivät jalat herää ollenkaan: ei löytynyt terävyyttä, ei reagointia, ei ylipäänsä oikein mitään. Hieman huonosti nukuttu yö yhdistettynä reissaamiseen ja kaupungin halki kävelemiseen tekivät päästä tahmean tuntuisen. Oksettikin vähän. Tiedostin tämän, mutten hätääntynyt. Kertasin mielessäni parhaan mahdollisen suorituksen, keskityin yksityiskohtiin ja hengitin paniikin ulos. Sain mielestäni tilanteen hallintaani hienosti ja tunsin olevani valmis peliin. 

Kentällä, valmiina lähtöasennossa, seinätoveri kädenojennuksen päässä. ”Five seconds!” Ensimmäisen jamin adrenaliinimyrsky jyskyttää korvissa ja tuntuu jännityneiden reisien hienoisena vapinana. Jamipilli viheltää – ja melkein heti perään toinenkin: ”Black 4444, forearms, major!”. Jamin, joukkueen, koko pelin ensimmäinen penalty, minulle, jamin ehkä kolmannella sekunnilla. Luistelen boksiin epäuskoisena, yrittäen parhaani mukaan tajuta, mitä ylipäänsä juuri tapahtui. Samalla hetkellä ymmärrän pelin ratkeavan omalta osaltani seuraavien sekuntien aikana: joko se oli siinä, koko peli taputeltuna ja loppujen 58 minuutin olevan turhia. Vaihtoehtoisesti voisin päättää kaiken alkavan vasta nyt, vasta tämän jälkeen, vakaana, rauhallisena ja aktiivisena.
Päätin valita jälkimmäisen vaihtoehdon, ravistin rangaistuksen päästäni ja pelasin kuin vimmattu – en ehkä parasta bouttiani ikinä mutta parhaan ja kiihkeimmän pitkään aikaan. Boksiin päädyin tuon ensimmäisen jamin jälkeen enää kerran, en kompuroinut enkä huitonut holtittomasti, en säntäillyt ennakoimaan pakan eteen suotta enkä sortunut muihinkaan perinteisiin helmasynteihini. (Ja kun pelitallenne jonain päivänä saapuu katsottavaksemme, kaikki tämä osoittautunee haaveilemaan taipuvaisen ja pastellisävyihin viehättyneen mielen tuotteeksi. Siihen saakka kuitenkin vaalin tuota houkuttavaa ja oudon tenhoavaa kuvaa sydämessäni.)

Oivalsin jälleen asioita itsestäni ja pelaamisestani: 
1) On olemassa oppikirjatapoja luistella, blokata ja boutata. Niitä on hyvä treenata, sillä usein ne ovat huippujen testaamia ja toimiviksi havaitsemia. Ei myöskään ole mitään haittaa hallita useita eri tapoja pelata: mitä kattavampi vaatekaappi, sitä suuremmat valinnan- ja yhdistelyn mahdollisuudet. Jos nuo oppikirjatyylit kuitenkin tuntuvat vierailta, joko fyysisesti tai henkisesti, se ei automaattisesti tarkoita sitä, että kaikki toivo pelaajana olisi menetetty. Voi olla – mitä luultavimminkin on – olemassa jokin toinen tapa luistella, blokata ja pelata, joka on toimivampi ja omempi, eikä sitä ole syytä jättää kokeilematta. Tärkeintä on, ettei menetä itseluottamustaan ja uskoaan omiin kykyihinsä tämän vuoksi.
2) Taitava pelaaja osaa ennakoida vastustajan hyökkäykset ja reagoida niihin niin, että niiden vaikutus omaan puolustuspeliin on minimaalinen. Jos vastustajan hyökkäys kuitenkin onnistuu ja puolustuspeli sen vuoksi hajoaa toviksi, se tarkoittaa, että hyökkäys on hyvin toteutettu ja onnistunut. Se sen sijaan ei automaattisesti tarkoita, että hyökkäyksen kohde olisi pelannut kelvottomasti, huolimattomasti tai laiskasti – vielä vähemmän se tekee kyseisestä pelaajasta kelvotonta, huolimatonta tai laiskaa.

Melko yksinkertaista, vai mitä? Niin minäkin.

Kevään derbyputki käynnistyi tästä. Aloitus ei olisi voinut olla parempi (no olisi tietenkin voinut. Oltaisiin esimerkiksi voitu voittaakin, kun kerran valtaosa peliä johdettiinkin. Mutta eivät ne pisteet vaan ne omat tavoitteet ja kokemukset. Köh.) ja pelaaminen tuntuu taas kotoisalta ja houkuttelevalta, ei enää yksinomaan kuristavan ahdistavalta ja sydämen lisälyöntejä tuottavalta. Mun mieli on luottavainen ja kroppa tuntuu taas omalta, etenkin sitten kun tuo MasterBlasterin nikkaroima puujalka joskus taas asettuu oikeaksi, käyttökelpoiseksi koiveksi.

Sitten kuvakatsaus Berliiniin turistin silmin. 

Muuannen kirkon piha matkalla kämpiltä bouttipaikalle. Tästä kivenheiton päässä sijaitsi semmoinen Köpiksen Christianiaa muistuttava hippi-/narkkipressukylä, mutta semmoisena hyvin ghettoutuneena ja saastaisena versiona. Kiehtovia kontrasteja, sano!

Matkattiin kunnon turrejen lailla Brandenburgin portille 

ja siitä sitten juutalaismonumentille, 

kun äkisti risteyksen täyttivät hupsunväriset ja melkoista moottorimetakkaa pitävät Trabantit. Trabi Safari!

Tänään sitten kaiken tämän ilottelun seurauksena on ollut sangen vaikea maanantai. Sitä voi koittaa lievittää katsomalla videon kylpevistä laiskiaislapsista, joka sai minut eilen illalla vähän itkemään. Koska laiskiaiset, ja kylvyt. Ääääh!