Raitiovaunua käytettiin eniten huviajeluun kesäaikana ja sunnuntaisin
Tänään mulla ei ole yhtään asiaa. On vain nämä kaksi kuvaa, jotka pysäyttivät minut heti aamusta jostain mystisestä syystä ja jäivät kellumaan mieleen koko päiväksi.
Rakastan viileitä, kuivia aamuja raitiovaunupysäkeillä: kiskoista ilmaan tulvahtavaa tylppää, mustavalkoista lemua ja hidastuksen merkiksi parkaisevaa metallia. Vaihteen yli kalkkeen säestyksellä kömpivää museomallista ykköstä, jonka sisällä tietää haisevan liian kuuman patterin päällä kuivuville villalapasille ja luistinradan pukukopille. Jos on oikein hyvä onni – tai ilmassa tuima pakkanen – saattaa nähdä johtimissa sähisevän kipinän (Instagram-unelmani: kuvata se).
Linjaliikenneautot ovat arvaamattomia. Niitä ei pidä kadussa kuin muutama neliösentti kumia. Ne vaihtavat kaistoja ja reittejä mielivaltaisesti ja jättävät kyydistään satunnaisiin paikkoihin, helposti eksymään: renkaan jälkiä ei käy palaaminen. Kuskit ajavat liian lujaa tai nykivästi tai pysäkistä ohi, kiillottaen talvisäällä pysäkinedustat peilijääksi. Ovet eivät aukea tai eivät suostu sulkeutumaan, eikä ikkunoista näy juuri koskaan merta.
Metro on nopea ja tehokas mutta sieluton. Asematunnelit ovat kaikkialla tomuisia ja kusenhajuisia, eikä niillä seisten voi tarkkailla kuin muovikassisetiä ja väsyneitä itään matkustavia perheenäitejä.
Lähijunat vievät Espooseen ja Vantaalle ja toisinaan vielä kauemmas. Vievät, mutteivät välttämättä tuo koskaan takaisin.
