Tissit ovat lähellä sydäntä
Tänään ei sada eikä sota ole vielä syttynyt. Päivä lienee siis aivan hyvä.
Googlailin ”lähellä sydäntä” saadakseni postaukselle jonkin muun otsikon kuin Otsikko. Löytyi, niin otsikko kuin kerrassaan fantastinen lahjaideakin.
Luin Hesarista Rosa Meriläisen kolumnin ”naispainajaisista”, jossa Rosa popularisoi kanadalaisen psykologian alan tutkimusta: ”Tyypillisiä miespainajaisaiheita ovat luonnonkatastrofit, takaa-ajo ja hyönteiset. Naismaiset painajaiset kuvaavat ihmisten välisiä ristiriitoja, joihin liittyy henkilökohtaista häpäisemistä, nöyryytystä ja turhautumista. Ylipäänsä naiset näkevät painajaisia enemmän kuin miehet.”
Itse näen runsaasti erilaisia mielikuvituksekkaita ja ahdistavia painajaisia, joissa eksyn, myöhästyn, juutun ja joudun kammottaviin sosiaalisiin tilanteisiin. Juuri koskaan nuo ongelmat eivät kuitenkaan ole omaa syytäni, ja Rosan mainitsemaa häpäisemistä, nöyryytystä ja turhautumista koen minä, muiden saatettua minut näihin valitettaviin pinteisiin.
Rosa kysyy itseltään, ”olenko oikeasti sellainen typerys: itsekäs, huonokäytöksinen ja tyhmä julmuri, jollaiseksi uneni minut kuvaa?” Minä kysyn itseltäni: olenko oikeasti uhri, surkea kynnysmatto ja säälimättömän sikailun kohde? Maailma, miksi juuri minä!
Rosa tuumii: ”Olisi varmasti omalle henkiselle hyvinvoinnille ihan hyväksi, jos osaisi syyttää muitakin kuin itseään niistä onnettomuuksista, joita elämässään kohtaa.” Minä tuumin: unieni perusteella osaan tämän. Mut dear Eki, tekeex se must sosiopaatin?
Kävin tänään viimeistelyttämässä uusimman tatulaationi. Samalla tajuntaani työntyi säälimättömästi ikäangstin verso: en voi enää tässä vaiheessa elämääni aloittaa mitään vaikkapa käsityöläisammattia ja tulla siinä semmoiseksi vanhaksi mestariksi, jolla on ollut puun tuntu sormissaan jo 60 vuotta. 10 kyllä, 20 varmasti, 30:kin mahdollisesti. 40? Hoppu tulee.
Se, ettei aikaa ole käytettävissä enää loputtomasti kuten vielä lukioikäisenä ajatteli olevan, ei ole mikään uutinen. Sen sijaan aikaperspektiivi lyö minut kerran toisensa jälkeen ällikällä: että voin hyvällä omatunnolla sanoa asioita tapahtuneen 25 vuotta sitten, ja ymmärtää olleeni jo tuolloin aivan tajuava olento enkä enää mikään sikiö. Melkoista.
Sitten oli vielä tämä hupikortti, jonka eilen näin ja joka minua jälleen kerran syvästi viihdytti. Toimisikohan se, jos itse nimen viereen kirjoituttaisi Never say never?
