Ladataan...
Ihan lyhyesti

Halusin tulla sanomaan tänne, että kaikki on hyvin. Kaiken tuon jälkeen.

Kuten ehkä teksteistä oli aistittavissa, kärvistelin työuupumuksen kourissa lähes koko viime vuoden. Kesti kauan ymmärtää mistä on kyse, ja vielä kauemmin miksi näin kävi. Kaltaiselleni vaativalle perfektionistille joka rakastaa onnellisuutta, ei ollut helppoa uskoa että on vain asioita joita tapahtuu ja olosuhteita joita muodostuu, joissa oma asenne, tekeminen ja optimismi ei vain auta. Etsin vikaa ensimmäiseksi ja pitkään peilistä, mutta työterveyshuolto sai ymmärtämään että se ei siellä ollutkaan. Ulkopuolinen apu sai myös havahtumaan, että jonkin muunkin oli muututtava kuin vain minun mietteideni ja suhtautumiseni. 

Nyt olen uudessa duunissa, jossa on kivaa. Ei aina helppoa, välillä epävarmaa, toisinaan tylsää ja joskus stressiä. Mutta mukavaa, ihan eri tavalla kuin aiemmin.

Poikaystävä ja koira on entistä ihanampia,  perheelle kuuluu hyvää ja tänään on kevätpäivänseisaus. Vuosi 2017 on alkanut hyvin, ja koko ajan paranee.

Kaikenlainen kirjoittaminen on huvittanut aika vähän, mutta ehkä vielä joskus enemmän taas. Siihen asti,  moro.

Ladataan...

Ladataan...
Ihan lyhyesti

Tämä heinäkuu on ollut outo. Asun etelämmässä kuin aikoihin, ja silti jo nyt ilma on kalpea kuin syyskuun ensimmäisenä aamuna. Vihreä on jo liian tummaa, ja kattolamppua ei pitänyt tarvita vielä viikkoihin.

Kesä on tähän mennessä ollut täynnä rakkautta. On ollut uusia paikkoja, uusia ihmisiä. Olen kätellyt ja kertonut nimeäni ja koiran nimeä, uudestaan ja uudestaan. Hymyillyt. Muistanut kuka minä olen. Millainen olen. Ihan vieraissa uusissa paikoissa, tuntemattomien keskellä, löytänyt taas jotain minusta. 

Ja minä olen riittänyt. Ihan vain minä siinä hetkessä, vaikean nimeni ja polveilevan taustani kanssa.

Kaikki se aika ja energia jonka olen käyttänyt niiden asioiden suremiseen ja tuntemiseen joita keväällä surin ja tunnustelin. Jotkut työt, projektit, tittelit, hierarkiat, tutkinnot, vertailut, liksat, asunnot. Niistä mikään ei ole minua. Oli niitä tai ei, tuntui ne miltä vain, silti minä olen. Ja voin olla.

Ladataan...

Ladataan...
Ihan lyhyesti

Kipitin tänään flipflopeissa äkkiä kirjastoon koska uudessa kämpässä ei 4G varsinaisesti liekehdi ja muuta Internetsiä ei ole.

Ja sitten tajusin matkalla että elämä on ihmeellistä.

Nimittäin vuosi sitten en ollut tällä kadulla ikinä käynytkään. Vajaa vuosi sitten löysin samaisen kirjaston, samoilin sen pyöreissä nurkissa ja lopulta, gradu-tuskissani, istahdin löytämäni pöydän ääreen. Nostin katseeni ja näin ikkunan takana punatiilisen kirkon, jonka editse käveli juuri liinaharjainen hevonen kärryjä vetäen. (Ihan totta!) Suuni loksahti auki, en osannut mitenkään odottaa näkeväni Tampereella mitään tuollaista näkyä. Enkä osannut mitenkään odottaa että alle vuoden päästä asuisin viidenkymmenen metrin päässä tapahtumapaikasta.

Mutta niin kävi ja nyt olen sitä mieltä, ensimmäistä kertaa moneen monituiseen vuoteen, että perillä ollaan. Ja vaikka kuinka olen muka ollut toinen jalka Suomenlahden rannalla, eilen vain kuulin kuumassa autossa sanovani uravalmentajalleni (ihan totta!) että "en mää Tampereelta nyt haluaisi muuttaa".

Ja nyt kirjastoon kipitin palauttaakseni niiden vahvalla wi-fillä tehtävän joka toivottavasti osoittaa elämän olevan edelleen ihan mahtavaa ihanaa ja ihmeellistä. Huomatakseni ettei se wi-fi toiminut ja että puhelimen 4G oli sittenkin luottokaveri. Eli tavallaan turhaan koska oisinhan voinut edes kokeilla kotona eka. Mutta ei! Se ei ollut turhaa koska tämä vierailu ja tuon kaiken tajuaminen oli kuin yllättävä pusu elämältä.  Ja toisekseen, joskus kantsii vaan mennä eikä kokeilla eka kotona.

Pages