En huolehdi enää koskaan

Kuukausi vaihtui pohjoisessa. Kaatuilin suksilla ja kahlasin hangessa. Näkyvyys oli monena päivänä nolla. 

Loma teki tosi hyvää, myös vatsanpohjaan ilmestyneelle stressikiepille. Viime viikolla kieppi kasvoi taas vähän kokoa, tuntui että tekemistä on järkyttävän paljon ja epävarmuustekijöitä liikaa. Koska olen luonteeltani vähän kontrolloiva ja johtajatyyppiä, on odottelu, epävarmuus ja muiden varassa oleminen kaukana siitä kuuluisasta mukavuusalueestani. Vaikka tiedän että se on turhaa. Vaikka tiedän että kaikki asiat ei todellakaan voi olla omissa käsissäni, ei edes kaikki omat asiani. Joskus voi vaan odottaa ja tehdä sen minkä voi.

Sitten tulikin viikonloppu joka onneksi mykisti kiepin vajaaksi 72 tunniksi. Oli vähän sentyyppiset bileet että luulet meneväsi yhden kierroksen korkeintaan possujunassa ja muutaman tunnin päästä olet viidettä kertaa vuoristoradan korkeimmalla kohdalla. Eikä se haittaa vaan tuntuu juuri oikealta, olla ihan irti. Eilen torkuin ystävän vieressä sohvalla ja molemmat totesi vuorotellen ”mitä siis oikein tapahtu…?”, sen minkä kuohuviinin viemiltä ääniltämme pystyttiin. 

Tänään heräsin kieppi kainalossa, mutta maailma muistuttikin että hei, ei oikeasti tarvi huolehtia. Asiat menee kuten niiden on tarkoitus mennä. Siksi siis otsikko. Naurattaa. Ja väsyttää. Mutta ei huolestuta. 

(Disclaimer: luultavasti huolehdin kyllä jostakin jossain vaiheessa elämääni vielä. Mutta silloin yritän muistaa tämän maanantain.)