Ihmistenpäivä

Eilen oli naistenpäivä, jota tarvittiin ehkä eniten koskaan.

Menneinä naistenpäivinä oli kiva saada poikaystävältä kukkia. Kerran sain jonkun aikakauslehden ja suklaata, se on jäänyt mieleen. Teininä asuessani kotona, isi toi tulppaaneita minulle, siskoilleni ja äidilleni.

Viime vuosilta en erityisesti muista naistenpäivää. En ole surrut jos en ole saanut jotain toivotuksia. Muistan kun jonain vuonna joku mies perinteisesti ruikutti että milloinkas on miestenpäivä, ja siihen vastattiin että joka ikinen muu päivä vuodesta on miestenpäivä.  Se oli minusta vähän typerää, vähän niinkuin nekin tyttöjen päivitykset joissa hehkutettiin ”kun kulta antoi lahjan”. Mutta pääasiassa koko homma oli minusta ihan sama. Enkä oikein nähnyt miksi naistenpäivää edes tarvitaan.

Noilta viime vuosilta en ole muistanut päiviä, jolloin olisin kokenut musertavaa väärinkohtelua kromosomieni vuoksi. Viime kuukausilta muistan niitä useita. Viime kuukausilta muistan ihan uudenlaista tunnetta tässä kotimaassani: tunnetta siitä etten ole täysivaltainen, että olen jotain tahdotonta, kädetöntä, aivotonta omaisuutta. Viime kuukausilta muistan ylenkatseen, vähättelyn, vihan ja pelon. Mykät, haukutut, pelotellut naiset. Kuolleet tai melkein kuolleet. Mustiinpukeutuneet jotka tuijottivat merelle, pieni lapsi sylissä. Parin metrin päässä mies nimittelemässä heitä, Lapin murteella, sotilaskarkureiksi. 

Tänäkin vuonna naistenpäivän teema oli tasa-arvo. Siksi toivotin myös hyvää naistenpäivää elämäni miehille. Tänä vuonna naistenpäivää, sen oikeassa merkityksessä, tarvittiin taas. Minä vein ruusun isoäidilleni, ajattelin toista joka on jo mennyt edeltä. Ajattelin miten kovasti he molemmat ovat tehneet töitä. Miten vieras ajatus oli jo heillekin että he olisivat millään lailla vähempiarvoisia, ei toiselle kellohelmaisessa mekossa kansakoululaisten edessä, eikä toiselle huivi päässä tehtaan iltavuorossa. Isoäiti halusi kohottaa maljan, meille vahvoille naisille. Minua itketti salaa.