Kuuhun asti

Minä pidän kuusta, tuosta ainoasta kiertolaisestamme. Itse asiassa tähtitaivas on aina ollut minusta rauhoittava, näkynä ja ajatuksena. Kun en saa unta, on useimmiten pimeä talvi ja kirkas kuutamo. Silloin katselen kuuta ja tähtiä ja ajattelen niitä. Tykkään katsella tähtikuvioita, galaksikuvista puhumattakaan. Ehkä isi näytti meille Tähtien Sodat vähän liian aikaisin. Ehkä oon aina ajatellut vähän liikaa – on rauhoittavaa saada muistutus omasta pienuudesta tässä kaikessa.  

Heräsin katsomaan verikuuta kun sen oli määrä tulla esiin. Sana aiheuttaa suoraan sanottuna lievää pahoinvointia, ja hytisin olohuoneen ja ruokasalin isojen ikkunoiden äärellä pitkään näkemättä mitään. (Kyllä, juuri nyt asun yksin niin naurettavan kokoisessa asunnossa että siinä on erillinen ruokasali.) Olin jo menossa takaisin nukkumaan, mutta jokin sai palaamaan takaisin ja sitten sen näin, viereisen talon yläpuolella. Se oli pelottava. 

Jostain syystä halusin kuitenkin palavasti nähdä verikuun, varmaan siksi että se on niin harvinainen näky. Jollain tavalla ajatus siitä että joskus on vuosi 2033 oli kylmäävä. Se on liian kaukana, en halua edes tietää ajan ulottuvan sinne asti. Määrittelin yleisen fiilikseni vähän aikaa sitten elämäklaustrofobiaksi, sellaiseksi kattavaksi sitoutumiskammoksi. Se ei ole ollenkaan ahdistava tila, vaan minulle se perusturvallisuudentunne on muodostunut siitä että kaikki voi muuttua, että olen liikkeessä. Mutta, ehkä jotenkin olen aiemmin kuitenkin aina heittäytyessäni, suunnitellessani, kokeillessani voinut tukeutua ajatukseen ”voinhan mä sitten mennä takas”,  samalla lailla kuin ajatukseen, ”voinhan mä sitten taas liikkua”.

Yleisestihän olen siis erinomainen siinä etten katso taakseni. Kaikki pohtii joskus valintojaan jälkikäteen, minäkin, mutta en osaa katua niitä koskaan. En pelkää, en katso taakseni. Olen myös hyvä kävelemään pois, sen tietää nekin pojat jotka on jääneet katsomaan ja toivoneet kuulemma että vilkaisisin edes kerran, että sellaisen merkin saisi. 

Katsellessani sitä kuuta aamuyöllä mietin näenkö sitä uudestaan vuonna 2033. Mietin haluanko olla silloin jossain, haluanko tavoitella jotain, haaveilla jostain. Se oli uusi ajatus yötaivaan äärellä. Se muistutti siitä että oikeasti takaisin ei voi palata, eikä eteenpäin harpata. Kaikki tässä elämässä mitä meillä on, on vain se mitä meillä on nyt juuri tässä hetkessä. Siinä on se ainoa pysyvyys, siinä on se ainoa turva. 

Nythän on niin että olen nukkunut ihan liian vähän joten en tiedä saako tästä liian pitkästä tekstistä mitään tolkkua. Äsken avasin puhelimen ja ensimmäisenä näytölle tupsahti r.m.draken runo, jossa tämä kaikki ehkä sanottiin nyt sitten kuitenkin paremmin. 

I hope one day you

Find where you belong

And I hope you don’t regret it.

The sky is waiting and

It keeps calling your name.