Miltä tuntuu tajuta sen olevan totta

Aika tuntuu taas vähän erilaiselta kuin ennen. Se miten se liikkuu, millaiset on tunnit aamuisin, aamupäivällä, iltapäivällä, ja sitten illalla. Marraskuu oli pitkä, pimeä ja täynnä kaikkea uutta. Uusia ihmisiä, uusia paikkoja, uusi rooli. Lounaita, kahvikuppeja, mekkoja. Nopeita päiviä ja vähän hitaampia. Ja sellaisia joina on pakko lähteä kotoa niin myöhään kuin mahdollista että näkee aamun kylmän päivänkajon. Että voi vaan muistaa sen olevan kuitenkin olemassa. Tämä on aikaa nyt.

Aika on myös loputtomia tunteja joinakin iltoina ja öinä. Sellaisia joissa on voi olla liikkumatta, melkein hengittämättä, pysähdyksissä mutta eniten elävänä. Naurua, helppoja unia, toisen hengityksen seuraaminen ainoa mitä tehdä. Ei voi vielä tietää onko suunta kaiverrettu lukko sillassa vai pelkkä kaunis muisto sitten joskus. Eikä sillä nyt tässä ajassa ole väliä.  

Tänään juoksin ympäri litimärkää futiskenttää pilkkopimeässä, yksin maailman onnellisimman koiran kanssa. Oikaisin metsän läpi kotiin, edelleen tai vielä enemmän pilkkopimeässä, kotia kohti. Tajusin siinä polulla että se kaikki minkä kehtasin nimetä unelmikseni on minulla nyt. Ja se kaikki sai muodon jollaista en olisi osannutkaan toivoa, edes nimetä. Ihan sketsi.