Minä. Juuri minä.

Tämä heinäkuu on ollut outo. Asun etelämmässä kuin aikoihin, ja silti jo nyt ilma on kalpea kuin syyskuun ensimmäisenä aamuna. Vihreä on jo liian tummaa, ja kattolamppua ei pitänyt tarvita vielä viikkoihin.

Kesä on tähän mennessä ollut täynnä rakkautta. On ollut uusia paikkoja, uusia ihmisiä. Olen kätellyt ja kertonut nimeäni ja koiran nimeä, uudestaan ja uudestaan. Hymyillyt. Muistanut kuka minä olen. Millainen olen. Ihan vieraissa uusissa paikoissa, tuntemattomien keskellä, löytänyt taas jotain minusta. 

Ja minä olen riittänyt. Ihan vain minä siinä hetkessä, vaikean nimeni ja polveilevan taustani kanssa.

Kaikki se aika ja energia jonka olen käyttänyt niiden asioiden suremiseen ja tuntemiseen joita keväällä surin ja tunnustelin. Jotkut työt, projektit, tittelit, hierarkiat, tutkinnot, vertailut, liksat, asunnot. Niistä mikään ei ole minua. Oli niitä tai ei, tuntui ne miltä vain, silti minä olen. Ja voin olla.