Minä olen muuttanut. Sen seurauksena on tapahtunut mm. seuraavia muutoksia

• ikkunasta ei enää näy lukemattomia muita ikkunoita, vain muutamia ja niiden lisäksi vanhojen koivujen korkeita latvoja
• hissimatka ja portaiden kävely kestää kau-an
• olen taas paikassa jossa en tunne katuja, kauppoja enkä kaikkia sanoja, mutta tällä kertaa se tuntuu erilaiselta, koska ilman tätä paikkaa ei minuakaan olisi 
• ensimmäistä kertaa elämässäni isoäitini soittaa ovikelloani joka päivä
• ensimmäistä kertaa elämässäni olen paikassa jossa en tunne yhtään minun ikäistäni: täällä ei ole yhtään ystävää (ajattelen että vielä, mutta ei sitä tiedä)
• elämässäni on jälleen tiskikone 

Joskus tarvitsee ulkoisen muutoksen että voi muuttua sisäisesti. (Ulkoisella tarkoitan nyt konkreettista muutosta kehon ulkopuolella, en esimerkiksi laihtumista tai amputaatiota.) Viimeksi kun muutin tällä tavoin yli 200 kilometrin välillä, ei päätös ollut ihan oma. Ensin olinkin uudessa paikassa vähän kaikessa siinä virran vietävissä-tilassa, jossain vaiheessa ihan uppeluksissa. Sitten aloin räpiköidä vastaan, tein melkoisiakin uintimanöövereitä, ja pääsin pinnalle. Nyt tein päätöksen muille vesille siirtymisestä ihan itse.

Tänne saavuttuani tein pari muutakin päätöstä. Päätin lopettaa turhan stressaamisen, panikoinnin, valvomisen, itseni pieksämisen erinäisistä ”vajavaisuuksistani”, turhan kiltteyden. Tuo viimeinen onkin vaikea, mutta uskon siihen. Erica Jong kirjoitti jossain kirjassaan, että turha kiltteys on lopetettava, koska koko elämä on vain tanssia haudoilla. Luin sen yli viisitoista vuotta sitten ja kirjoitin ylös. Nyt, kun olen ensimmäistä kertaa elämässäni myös paikassa jossa on hautoja joissa lepää ihmisiä jotka olen tuntenut, joita rakastin, se tuntuu entistä viisaammalta neuvolta. Do no harm, but take no shit. Sillä mennään täällä, etenkin itsenikin kanssa.