Elämä heittää välillä eteen jos jonkinlaista, ja tältä vuodelta etenkin osaan odottaa mitä vain. Osaan odottaa ja odotan innolla. Heräsin tämän vuoden ensimmäiseen päivään ilolla, odottavaisena ja onnellisena, yhtä kuplivana kuin edellisillan kuohuviini jolla tein uudenvuoden taiat. Olin valmis sanomaan kyllä, sanomaan miksei, sanomaan myös ei, jos ei onkin minulle se kyllä. 

Nyt ollaan jo eletty 62 päivää tätä vuotta. Kaikenlaista suunnittelin tähän alkuvuoteen, kaikenlaista muuta on tapahtunut. Suuri master plan näytti jossain vaiheessa olevan vaarassa lipsahtaa käsistäni vähän joksikin muuksi, kunnes tajusin että hei hetkinen minun suunnitelmani, äläpäs lähde livohkaan.  Kerroin siis selväsanaisesti itselleni että kun kerran tämä uusi suunta ei ihan tunnu omalta, käännetään kelkka ihan sinne haluttuun suuntaan. Ja parastahan kaikessa on se, että kun vain sanoin sen itselleni ääneen että tätä minä haluan, ei valintaa edes tarvinnut lopulta tehdä. Ajan siis kelkkaa tällä uudella tiellä siihen asti kunnes suunnitelman mukaan onkin aika kiihdyttää kohti uutta. Syön kakkua mutta saan silti lähteä sen kanssa eteenpäin. Ja kas, kaikki on yhtäkkiä selkeää ja tie avoin. 

Mieli on siis hyvä, mutta olo muuten ei. Joku semi-siirappinen nettiaforismi kertoi että sen tietää kun sen tietää, ja minä tiedän juuri nyt että keuhkoputkentulehdus lähti mukaan viimaisesta Taka-Töölöstä. Sitä sen sijaan en tiedä, miltä se tuntuu jos vanha tuttuni keuhkis on tehnyt tilaa kavereilleen keuhkopussintulehdukselle tai keuhkokuumeelle. Joka tapauksessa, olen erittäin kipeä taas, vaikka minä olen siis ihminen joka ei ole koskaan kipeä. Ja jos on, se menee ohi kahdessa päivässä buranalla. Nyt on mennyt kolme ja tänään on entistä vaikeampi olla. Surku ja kärsimys ja epätasapaino. Menen kokeilemaan jaksanko seistä suihkussa vai alkaako taas tuntua siltä että kaakelit jalkojen alla onkin vaahtokarkkia.