Kipitin tänään flipflopeissa äkkiä kirjastoon koska uudessa kämpässä ei 4G varsinaisesti liekehdi ja muuta Internetsiä ei ole.

Ja sitten tajusin matkalla että elämä on ihmeellistä.

Nimittäin vuosi sitten en ollut tällä kadulla ikinä käynytkään. Vajaa vuosi sitten löysin samaisen kirjaston, samoilin sen pyöreissä nurkissa ja lopulta, gradu-tuskissani, istahdin löytämäni pöydän ääreen. Nostin katseeni ja näin ikkunan takana punatiilisen kirkon, jonka editse käveli juuri liinaharjainen hevonen kärryjä vetäen. (Ihan totta!) Suuni loksahti auki, en osannut mitenkään odottaa näkeväni Tampereella mitään tuollaista näkyä. Enkä osannut mitenkään odottaa että alle vuoden päästä asuisin viidenkymmenen metrin päässä tapahtumapaikasta.

Mutta niin kävi ja nyt olen sitä mieltä, ensimmäistä kertaa moneen monituiseen vuoteen, että perillä ollaan. Ja vaikka kuinka olen muka ollut toinen jalka Suomenlahden rannalla, eilen vain kuulin kuumassa autossa sanovani uravalmentajalleni (ihan totta!) että ”en mää Tampereelta nyt haluaisi muuttaa”.

Ja nyt kirjastoon kipitin palauttaakseni niiden vahvalla wi-fillä tehtävän joka toivottavasti osoittaa elämän olevan edelleen ihan mahtavaa ihanaa ja ihmeellistä. Huomatakseni ettei se wi-fi toiminut ja että puhelimen 4G oli sittenkin luottokaveri. Eli tavallaan turhaan koska oisinhan voinut edes kokeilla kotona eka. Mutta ei! Se ei ollut turhaa koska tämä vierailu ja tuon kaiken tajuaminen oli kuin yllättävä pusu elämältä.  Ja toisekseen, joskus kantsii vaan mennä eikä kokeilla eka kotona.