Vastoin aiempia tapojani, tänä vuonna joulun odotus on saanut todella vähän huomiota ajatuksissani. Eilen katselin kirkon kattoon maalattuja tähtiä ja lauloin Maa on niin kaunis, koko pakanan keuhkokapasiteetillani. Olin ensimmäistä kertaa kaupunginkirkossa ja totesin sen olevan kaunis. Se näyttää juuri samalta kuin taivas sen yläpuolella kirkkaina talviöinä täällä.

Tänään alkoi viimeinen arkiviikko omassa kodissa, perjantaina lähden laskeutumaan Suomea alaspäin. Viimeiselle viikolle on kasaantunut kaikenlaista pientä tekemistä, kivaa ja vähemmän kivaa kuten pakkaaminen. Joululahjoja ajattelin hankkia vasta sitten paremmilta apajilta. Viikon lopuksi olen aikatauluttanut hieronnan, joogatunnin ja ripsifiksauksen. Rankahkon syksyn jälkeen näytän ehkä atooppiselta tikkaripäältä mutta ainakin sellaiselta jolla on räpsyripset. 

Joulua enemmän olen havahtunut pohtimaan vuoden vaihtumista. Niin vaan tämä vuosikin loppuukin jo. Se alkoi todella synkissä merkeissä, mutta on oikeasti ollut yksi parhaista pitkään aikaan. Uskoontuloa ei kirkossa tapahtunut, mutta usko seuraavan vuoden hyvyyteen kohosi kohti noita katon tähtiä. Ensi vuosi tuo pakostakin paljon muutoksia, jälleen. Olen autuaan tietämätön, mitä kaikkea ja missä kokoluokassa; tiedän vain että haluan ne kaikki. Se mitä tapahtuu, saa tapahtua.