Lukaisin läpi pari viimeistä postausta. Ne oli aika surumielistä laulua. En halua sitä laulaa enää.

Viime yönä heräsin kolme kertaa. Yhden kerran siihen, kun lausuin pitkän lauseen unissani. Toisen kerran siihen, kun telkkari loimotti auki ja poikaystävä kuorsasi aika kovaa. Kolmannen kerran heräsin pelkoon.

Sellaiseen hiostavaan, rintakehää puristavaan pelkoon jossa on osia välitunneista kahdenkymmenenvuoden takaa, projekteista ja sähköposteista viime kuulta ja viime viikolta, numerosarjoista pankkitileiltä, kokomustista vaatteista, kaiuista edesmenneiden äänistä, sekä tulevista risteyksistä ja varjoista joista on olemassa aavistuksia.

Tuon heräämisen jälkeen päivässä oli viiltävän harmaa sävy. Mutta sai ollakin. Se pelko on osa mua nyt, ja varmasti aina. Sen toiset osat joskus vaihtuu, toiset ei koskaan. Harmaata tietä, harmaan taivaan alla kävelin, vierellä pelko ja toisella puolella poika, joka on jo joissain osissa niin tuttu ja joskus niin vieras. Uskalsin pitkästä aikaa vaan puhua ajattelatta ensin, ja puhuessa vasta tajusin että nyt olen oikeassa kohdassa. Olen sanonut itselleni kyllä. Olen sanonut että olen nyt tässä ja nyt tuntuu tältä. Isot palaset liikahti. ”Ootko tehny excelin” kysyi poikaystävä. No en ole, tein koko jaottelun vasta siinä hetkessä. Mutta se oli selkeä ja se vei minut pelon toiselle puolelle.

Parin tunnin päästä oikaisin hämärässä nurmikon yli ovelle, joka vie kotiini vielä hetken. Yksi ajatus hypähti jostain, rastaan laulun takaa. Sanoin kyllä ja kaikki tuntui niin selkeältä. Ja maa liikahti vähän, oikaisi kiertoradallaan. Sanoin kyllä, se on totta minulle, ja sen on oltava. Huhhuh.