Olen saattanut mainita että alut ja loput ovat mielestäni kivoja. Ne ovat hetkiä, joissa on helppo nähdä aika. 

Juuri nyt olen sellaisessa nivelhetkessä, tai ehkä koko tämä vuosi on sellaista. Tässä näin tänään nimittäin on viimeinen arkivapaa hetkeen, ja viimeinen graduntyöstöpäivä ikinä. Se kaikki minkä toivoin ja tiesin muuttuvan vuoden alkaessa on tapahtunut tai tapahtumassa. Jännittää ja hymyilyttää ja on kivaa. 

Muutama vuosi sitten lupasin pyhästi että kuuntelen itseäni ihan oikeesti. Hetkellä jolla olin nääntynyt, pahoinvoiva, tärisevä mytty joka käpertyi palelemaan peiton alle saamatta koskaan unta, niin väärässä paikassa. Se oli juuri niin dramaattista kuin miltä se kuulostaa; tajusin etten säily hengissä muuten. Kun kaikki oli sielussa ja mielessä huonosti, kroppani alkoi jo tehdä pientä kuolemaa, ja aivot edisti sitä haaveilemalla mm. kolaroinnista tai bussin alle jäämisestä. Jälkeenpäin olen miettinyt mistä selkärangasta tuli voima jolla pystyin muuttamaan elämäni isosti, vain kolmessa kuukaudessa, ja olen tajunnut että jonkinlainen primitiivinen selviytymisvietti on varmaan mennyt päälle kun fysiikkakin ehti jo pettää. Varsinaisia muistikuvia on vähänlaisesti. 

Näihin synkähköihin mietteisiin palasin siksi että tärkein läksy on opittu: tuohon jamaan päätyy kun ei kuuntele itseään. Kun rumasti ignoraa sen fiiliksen että ei tää jotenkin nyt tunnu hyvältä. Se ei ole sama fiilis kuin sellanen normaali pikku hups mitähän tästä tulee, joka iskee varmaan kaikille isojen muutosten edessä. Se on se fiilis jota ei melkein uskalla myöntää olevan olemassa, mutta joka kaikenvoittavana ryömii lopulta esiin ja heiluttaa venettä niin että vedeen varaan päädytään, ja vasta siellä huomaakin sen luodon jolle on mahdollista pelastautua. Jos vaan ui. 

Nyt on niin helppoa astua uudesta ovesta koska se tuntuu niin oikealta. Helppo vastata kyllä koska se fiilis on oikea. Oikein mahdollinen, just se mikä pitää.