”Teen parannuksen” EIKU

Luin edellisen postaukseni uudestaan, huolellisesti rivien välistä. Ja nyt tulin sanomaan siihen kollektiivisesti EIKU.

Sisältö on itsessään ok, kaikki ne kohdat. Ajoittainen itsensä muistuttaminen suunnasta ja esim. nukkumisen tärkeydestä, joo on välillä hyvinkin tarpeen. Mutta ääähh kun minulla on välillä ikävä tapa tehdä semmoisia ”nyt mää oon tämmönen!”-päätöksiä. Ja se ei oikeasti olekaan niin ok, koska siinä piirrän itselleni jonkin maaliviivan jota kohti lähdetään sitten ravaamaan, silmälaput silmillä ja ohjat tiukalla. 

Olen kuitenkin ollut näissä raveissa ennenkin, ja tiedän että ei sinne maaliin mennä puhtaalla ravilla vaan takakaarteessa haluan lähteä laukalle; ja se on yleensä se hetki jolloin tapahtuu niitä kaikkein parhaimpia asioita, jolloin laput putoaa silmiltä ja juoksusta tulee kevyttä liitoa. Se on myös sellaista matkantekoa jossa ehtii pysähtyä halutessaan tai vaikka kiristää vauhtia kun siltä tuntuu. 

Nykyisin minä ihan tykkään itsestäni ja elämästäni. Siinä on parasta se että olen koko ajan ohjaksissa, silloinkin kun löysään otetta niistä. Siksi olen luvannut itselleni kauan kauan sitten, että kuuntelen itseäni aina, koko ajan. Sillä ennen elin monta vuotta vain sitä maalia varten, sitä odottaen, monta kierrosta laput silmillä henkihieverissä omalla radalla tiukasti. Sitä hevosta ohjasti stressi, pelko ja paineet, to do-listat ja tavoite-listaukset.

Listan mukaan eläminen on suorittamista, toteuttamista. Sellaisessa elämässä on vain perustavanlaatuinen ongelma; se elämänlista on aina menneisyydessä tehty. Maailma muuttuu, olosuhteet muuttuu, ja kaikista eniten muuttuu ihmiset. Minä ainakin haluan muuttua, kasvaa koko ajan. ”Nyt mää oon tämmöinen” toimii just nyt, mutta ei aikaakaan kun se jo vanhentuu. Vastaavasti ”huomenna mää on tollanen” toimii myös huononlaisesti. Huominen ei välttämättä koskaan tule. Bucket list on oikeasti ihan hemmetin kauhea konsepti, surullinen kuva ajastamme. 

Allaoleva ajatelma resonoikin minuun ihan täysiä kun siihen törmäsin. Olen harrastanut joogaa nyt jo monta vuotta, ja aina vähän vierastanut kehosi on temppeli-ajatusta, melkein paineistuin siitä. En voisi alkaa rakentaa temppeliä kehosta tai elämästäni. Kivi ei jousta, tiili murenee, marmori voi loppua kesken rakennustöiden. Entä jos maku muuttuu rakentamisvuosien aikana, kupari ei enää olekaan kaunista silmissäni. 

Metsässä sen sijaan on tilaa uuden kasvaa, tilaa eri puille, lehdille ja havuille, vuodenajoille ja sääilmiöille. Välillä huminoi kova tuuli, välillä kielot täyttää ilman tuoksullaan, välillä oksat lepää lumihupun alla monta viikkoa liikkumatta. Ihan niin kuin elämäkin, ihan niin kuin minä tässä maailmassa. 

 

Eli teen sellaisen parannuksen etten tee näitä parannuksia enää. Heh juu. Hetkessä mennään. Koska tän vuoden sanahan oli rauha.